Eilen isännöin koko aamupäivän kahta koiraa, joiden rotua en tullut tietämään, ja aivan viehättävää tokiolaista vanhasrouvaa, joka lepuutti jalkojaan osastollamme, ottipa kelpo torkutkin ja kehui lähtiessään tuolia mukavaksi. Vientipäällikkö palkitsi menestyksen heti vapaapäivällä ja lupasi, että niitä saattaa tulla enemmänkin, jahka päästään takaisin sinne kalliseen kotimaahan.

Iltapäivällä sisään kompastui jonkin täkäläisen lentoyhtiön pomoja. Viihdytin heitä viivyttelemättä vastaväännetyillä, taatusti tuoreilla jutuilla. Erityisesti tuntui kolahtavan tämä: Mitä yhteistä on suomalaisella it-yrityksellä ja suomalaisella it-aselajilla? Vientipäällikkökin ihastui niin, että kehotti aloittamaan vapaan vieton saman tien ja neuvoi katselemaan, olisiko muilla näytteille asettajilla tarjolla mielenkiintoisia haasteita.

Totta kai käytin tilaisuutta yhteiseksi hyväksemme. Äitikultahan tietää, kuinka tärkeänä olen aina pitänyt uusien kokemuksien hankkimista.

Heti aluksi huomasin, että oli ehtinyt kulua muutama tunti siitä kun söin ja varsinkin join, ja minullahan nuo elintoiminnot ovat tavattoman täsmälliset. Näillä täällä on vielä oikein maukasta riisimehua, jota poikien kanssa otettiin toinenkin mukillinen.

Onneksi kohdille osui sellainen Älykäs Asunto, taiwaniksi Intelligent Home, ja poikkesin sinne asioimaan. Isännät oikein innostuivat. Selvisi, että olin ihan ensimmäinen näyttelyvieras, joka käytti heidän huipputeknisiä saniteettitilojaan. Valokuvia räpsittiin ja joitain virkapukuisia siellä pyöri. Koetin hokea että "Finland, Finland". Hienoa mainosta pienelle Suomelle.

Lupasin, etten poistu, ennen kuin olen tutustunut muuhunkin osastoon viimeistä hanikkaa myöten. Ja kyllä se oli ihmeellinen viritelmä. Olisi äitikullallakin ollut ällistelemistä, vaikka onhan joskus kuultu, ettei hän muka hämmästy enää mistään.

Vempaimia oli vaikka minkälaisia, jokaista ohjasi pieni prosessori, jota taas käski keskustietokone, ja kaikki vekottimet keskustelivat keskenään langattomasti.

Vuode hieroi ja käänteli ja täristeli viimein hereille, kun kello hihkaisi, että nyt ukko ylös. Valot syttyivät ja musiikki alkoi soida. Makuuhuone huuteli keittiöön, että aamupala alkaisi kohta kelvata mutta ei mitään raskasta, hedelmiä ja juuresraasteita vaan, tällä äijällä on pahasti ylipainoa.

Kylpyhuoneen suihku narisi, että tämä raato haisee jo ja paikalla pyörähti jonkinlainen siivousrobotti, mutta mitäpä se isommalleen mahtoi. Peili jurnutti, että naama on turvoksissa ja haima viimeisillään. Elintavat on korjattava perusteellisesti viimeistään viideltä, muuten tulee surkea loppu.

Jääkaappi oli täynnä herkkuja, mutta joku laite oli jo ehtinyt kannella ja makkarat ja oluet pysyivät lukkojen takana. Koetin varovasti suostutella hyllyjä auki, mutta kaappi pahus parkui apua niin että hermot pettivät.

Telkkari ilmoitti, että keskusprosessorin mukaan minulle saattoi esittää vain kouluratsastusta ja paperiliidokkien taittelua, sitäkin hidastuksina.

Sohva nalkutti, että turha sinun on tähän rojahtaa lojumaan. Siellä on naapurihuoneessa kuntopyörää ja juoksumattoa ja vipuja joka lihakselle, ei kun ruhoa rääkkäämään.

Kuntopyörä ensin nauraa rätkätti ja kailotti sitten kaikille muille kodin kojeille ja laitteille, että onneksi ei lukaalissa ole kynnyksiä, tämä läski ei pystyisi omin voimin könyämään ensimmäisenkään yli.

Se oli kuulkaa herkkä hetki. Tippa siinä pusertui poskelle, kyynel oikein. Ajatelkaa nyt, isäpappa yksin täällä vieraalla maalla, ja yhtäkkiä oli ihan kuin kotona taas.

Silloin oivalsi syvästi, että turha täältä on rahdata kallista roinaa muka kotioloja kehittämään. Kyllä meidän äitikulta yksinään kymmenen prosessoria päihittää. Ja anoppikulta jos sattuu kyläilemään, niin siitä ei koti enää älykkäämmäksi kohene vaikka miljoonan sijoittaisi.

Eipä muuta tällä erää. Minä luulen, että täältä pääsee kyllä pian lähtemään. Tavataan sitten siellä.