Olisin varmasti itsekin kirjoittanut, jos olisin osannut. Tarvetta olen kokenut jo useamman vuoden ajan, mutta silti antiteesini "turbokapitalismille" on jäänyt kirjoittamatta. Sille ei ole tuntunut olevan kovin selvää hallinnollista tilausta. Aika on pitänyt aina panna johonkin muuhun.

Kirjan keskeinen sanoma on pahoinvointi ja vieraantuminen. Sitä esiintyy työpaikoilla, jotka jostakin syystä ovat jääneet hyvinvointia koskevan poliittisen keskustelun katveeseen. Hyvinvointiyhteiskuntaa puolustaessamme olemme usein teroittaneet, että valtio ja yhteiskunta ovat eri asioita: puolustamme hyvinvointiyhteiskuntaa sen kaikkine tasoineen.

Mutta minne se työpaikkataso siitä yhteiskunnasta katosi?

Oma vastaukseni on, että muihin kiireisiin.

Mutta onhan ymmärtäminen myös osaamiskysymys. Työelämämuutoksen ymmärtäminen edellyttää historian tajua – ominaisuutta, jota kroonisessa kiireessä on vaikeata ylläpitää? Sen lisäksi tarvitaan näköalapaikka ja kohtuullisen riippumaton asema, joka kestää tarvittaessa kovankin röykytyksen.

Kirjan päivälehdissä saama palaute on ollut varsin kaksijakoinen. Yhtäältä kirjan sanomaa on esitelty kuin huonoa autoa: pitkiä luetteloita asioista, jotka toimivat huonosti. Mutta sitä, mitä työpaikoilla pitäisi tehdä, "pääkirjoituksissa" on pohdittu vähän.

Toinen osa palautteesta on kyseenalaistanut loppupäätelmän, jonka mukaan seuraukset nousevat järjestelmästä itsestään, turbokapitalismista. Rouhevimman esimerkin tästä tarjoaa Pertti Rauhio Demarissa 1.9.2004: työsuhteet eivät ole pirstoutumassa, työajat eivät ole pidentyneet, työmarkkinat eivät ole jakautumassa yli- ja alityöllistettyihin jne.

Rauhio rinnastaa Siltalan työn Marxin pääomaan ja tiivistää: "Hyvinvointipolitiikalle entisellä ja nykyajan kurjuuskirjoittelulla on yhtä vähän annettavaa." En tiedä missä määrin tämä lausuma ilmentää Rauhion historian tajua, mutta minusta se vaikuttaa todellisuuden kieltämiseltä.

Kyllä Siltalan kuvaamat ja Rauhion kieltämät ilmiöt ovat olemassa, vaikka niiden havaitseminen tilastoista onkin aidosti vaikea asia.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo työaika. Työaika jakaa aina vain selvemmin palkansaajat kahteen kategoriaan: ali- ja ylityöllistettyihin. Tämän huomaamiseen ei tarvita muuta kuin vilkaisu viikkotyöajan jakautumiseen nyt ja joskus ennen. Jakauman keskikohta, 35–40 tuntia viikossa tekevien osuus, on laskenut. Molemmat ääripäät, ali- ja ylipitkää työviikkoa tekevät, ovat vastaavasti kasvaneet.

Työaikatutkimusta itsekin tehneenä tiedän, että alipitkää työviikkoa tekevät haluaisivat tehdä enemmän ja ylipitkää työviikkoa tekevät haluaisivat tehdä vähemmän. Mutta jostakin syystä se ei vain onnistu.

Viime 10–15 vuoden aikana meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on supistunut hyvinvointivaltioksi. Meillä on näyttöä siitä, miten hyvinvointivaltiota puolustetaan. Olisiko nyt työelämän vuoro.