Matti Virtanen

Vasemman vuoro

jan henki on vikkelä liikkumaan, kun olosuhteet muuttuvat ja uudet poliittiset voimat — yleensä uusi sukupolvi tai sen osa — murtautuvat esiin. Lähihistoria osoittaa, ettei henki kuitenkaan liiku miten tahansa, vaan aika perinteisesti vasemmalta oikealle tai päinvastoin. Uusien oppien muunnokset, lisäykset ja retoriikka saattavat kyllä olla tuoreita, mutta perusajatukset ovat niitä samoja koeteltuja: solidaarisuus ja hyvinvointivaltio vastaan yksilöllisyys ja markkinat.

Asenteiden aallot ovat noudattaneet samantyyppistä kaavaa: jompikumpi puoli aloittaa kasvunsa ensin hitaasti, sitten aalto ryöpsähtää ja kaappaa hegemonian koko yhteiskunnan mitassa ja alkaa sitten hitaasti vaimeta — jolloin vastaavasti toinen puoli aloittaa nousunsa. Kun hegemonian kaapannut suuntaus on lakipisteessään, toisella laidalla ollaan joko altavastaajana, eriasteisesti myötäilijänä tai voimattomana hiljaa.

1960-luvulla uusvasemmisto aloitti hitaan nousunsa ja ryöpsähti voimalla esiin 1970-luvun taitteessa. Max Jakobson on kuvannut (kirjassaan Vallanvaihto 1992), miten imu vasemmalle oli tuolloin niin kova, että "kun aikaisemmin sosialidemokraatit olivat välttäneet sosialismi-sanan käyttöä, koska oli pelätty sen loitontavan äänestäjiä puolueesta, niin 70-luvun alussa sosialismin lippu nostettiin rohkeasti salkoon. 'Tavoitteena on sosialistinen yhteiskunta', vastavalittu puheenjohtaja Kalevi Sorsa julisti kesäkuussa 1975. Vasemmiston henkistä yliotetta osoittaa, että samaan aikaan, kun SDP puhui estottomasti sosialismista, kokoomus vaikeni häveliäästi markkinataloudesta. Sille haettiin ajan hengelle sopivampaa vastinetta — 'sosiaalinen valintatalous' oli eräs vaihtoehto. Markkinat oli ruma sana."

Vasemmistouhkaa torjumaan perustettiin Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA, jonka toimitusjohtajana Max Jakobson oli vuosina 1975—85. Mutta juuri, kun EVA oli saatu pystyyn, vasemmistoaalto alkoi jo taittua.

Ajan hengen vangitsemaan kykenevän suuntauksen vetovoima saattaa selittää myös sen paradoksaaliselta tuntuvan ilmiön, että kun mielipideilmasto muuttuu, muutokset näyttävät säännöllisesti kulkevan tasaisina aaltoina läpi kaikkien ikä-, sukupuoli- ja sosiaaliryhmien. Uudessa muodossa tarjotut perusajatukset tuntuvat vastustamattoman hyvin sopivan aikaan ja sen vaatimuksiin. Siksi mielipiteet muuttuvat kaikissa poliittisissa ryhmissä samaan suuntaan — ja asennetasolla muutos voi olla suuri, vaikkei se paljon näkyisi puolueiden kannatusjakautumassa.

1980-luvulle tultaessa suunta oli alkanut viedä oikealle, ensin hitaasti, kasinotalouden aikana nopeammin — ja ryöpsähdys seurasi sosialismin romahdettua ja Suomen pudottua äkkilamaan. Vielä 1990-luvun jälkipuoliskolla markkinavetoisella uusliberalismilla oli julkisuudessa "henkinen niskaote" — vaikka kansalaisten asenteet aloittivat liikkeen toiseen suuntaan jo ennen vuosikymmenen puoliväliä. Tämän vuoden maaliskuussa EVA julkaisi mielipidemittauksen, joka kertoo kansalaistasolla 90-luvun puolivälissä alkaneen aallon jatkuneen: edelliseen, kaksi vuotta aiemmin tehtyyn tutkimukseen verrattuna eniten eli 10 prosenttiyksikköä oli kasvanut hyvinvointivaltion ("suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa arvoinen") kannatus.

Tarja Halosen valinta presidentiksi ei ollut tästä trendistä irrallinen tapahtuma. Jos vanha kaava edelleen pätee, aalto vasemmalle on jo kiihtyvässä nousuvaiheessa ja ryöpsähdystä voi ruveta odottelemaan tämän vuosikymmenen puolivälin tienoilla.

Kirjoittaja on
Yhteiskuntapolitiikka-lehden
päätoimittaja.