Laajempi, kokonaisvaltainen keskustelu työajoista, niiden merkityksestä yksilön työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa sekä tuottavuuden parantamisessa on käymättä. Esimerkiksi palkansaaja- ja työnantajajärjestöjen työaikakeskustelussa ei viime vuosina ole päästy juuri pidemmälle kuin tilastojen vertailtavuudesta kinaamiseen. Onneksi merkkejä keskustelun viriämisestä kuitenkin on.

Keväällä ilmestyi työmarkkinaosapuolten käynnistämä tutkimus joustavista työajoista "Vastavuoroisuus on valttia". Tutkimuksen selkeä viesti oli, että nykyiset lait ja sopimukset eivät ole järkevän työajoista sopimisen esteenä, työpaikoilla keskinäinen luottamus ja osaaminen ovat hyvien työaikaratkaisuiden ainoa tae ja että ratkaisujen pitää palvella sekä henkilöstön että yrityksen intressejä. Tutkimus paljasti myös, että kaavamaisuuksiin johtavat tekijät työpaikoilla löytyvät usein luottamuspulasta työnantajan ja henkilöstön välillä.

Palkansaajakeskusjärjestöjen tutkimus "Palkansaajien viikkotyöajat, toiveet ja todellisuus" paljasti, että kolmannes palkansaajista halusi muuttaa normaalia työaikaansa: 17 prosenttia nykyistä lyhyemmäksi ja 15 prosenttia pidemmäksi, vaikka palkka vastaavasti muuttuisi. Lyhennystä toivoivat hyvin pitkää työviikkoa tekevät ja pidennystä vastaavasti lyhyttä työviikkoa tekevät. Tämän kolmanneksen työaikajärjestelyt olisi nyt korjattava. Keskimääräisyyksiin tuijottaminen ei riitä, kun yli- ja alipitkää työviikkoa tekevät toivovat täysin erilaisia ratkaisuja.

Säännöllisen työajan lyhentämistä ei Suomessa ay-liikekään ole juuri vaatinut sitten pekkaspäivien. Loppiaisen ja helatorstain siirron vanhoille paikoille saa eduskunta ottaa piikkiinsä.

SAK päätti viime edustajakokouksessa työajanlyhennystavoitteestaan, jossa seurataan eurooppalaista kehitystä. Ranskan tai Saksan työaikapäätökset eivät kuitenkaan ole innostaneet suomalaista ay-liikettä ponteviin työajanlyhennysvaateisiin.

Joissakin työnantajien puheissa on ihailtu amerikkalaisten 200—300 tuntia pidempää vuotuista työaikaa taloudellisen hyvinvoinnin perustana suhteessa EU-maihin. Tällaiset pidennyshaaveet tarkoittaisivat meillä paluuta 1960-luvun alun tilanteeseen. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista, koska valtakunnan yhteisenä tavoitteena on ihmisten jaksaminen pidempään työelämässä. Tuskin työvauhti tai työolot työaikaa pidentämällä helpottuisivat. Suomessa monen ongelmana on lyhyt työaika, jonka palkalla ei tule toimeen.

Paha olo työpaikoilla liittyy usein työaikoihin, eivätkä työntekijät koe työaikaansa mielekkääksi. Lyhytnäköisessä voiton tavoittelussa työnantaja ottaa työntekijästä työaikana irti kaiken. Jos ihminen tässä kurimuksessa kaatuu työnsä ääreen, siirretään hänet yhteiskunnan kontolle, pitkille sairaslomille, alentuneen työkyvyn johdosta työttömäksi tai työkyvyttömyyseläkkeelle.

Mitä pitäisi tehdä? Ollaanko aidosti sitä mieltä, että työssä pitäisi jaksaa ja voida paremmin? Olisiko tarpeen lyödä viisaat päät yhteen ja pohtia työaikojen merkitystä laajemmin varmistaaksemme suomalaisen hyvinvoinnin ja työyhteisöjen menestyksen? Tietoa ja päteviä tutkimuksia on, mutta löytyykö tahtoa?