Nygård on myös sitä mieltä, että puolueohjelmat on syytä ottaa tosissaan. Puolueet todella tarkoittavat mitä sanovat. Kun sosialidemokraatit sanovat haluavansa turvata julkiset palvelut, se heijastuu myös heidän poliittisessa toiminnassaan, ja myös kokoomuksen puheet yksityispuolen ratkaisuista tähtäävät konkreettisiin toimiin.

Kokoomushallituksissa välttämätön kompromissihenki hämärtää tietysti jossain määrin ääriviivoja, mutta erot ovat kyllä olemassa.

Vasemmisto puolustaa hyvinvointia

Nygård on tutkinut tarkkaan sosialidemokraattien, keskustan, kokoomuksen ja vasemmistoliiton ohjelmia. Hän sanoo rajanneensa tutkimuksensa näihin neljään puolueeseen siksi, että niillä suurimpina puolueina on eniten poliittista merkitystä ja ne edustavat politiikan ismejä.

– Ruotsalaista kansanpuoluetta en halunnut mukaan siksi, että se on puolue jota itse edustan, sanoo väitöskirjan tekijä ujosti hymyillen.

Hän on tehnyt tekstianalyysejä puolueiden hyvinvointikysymyksiin liittyvistä ohjelmista ja julkisista kannanotoista kaudelta, joka ulottuu 1980-luvun lopulta nykyhetkeen. Puolueiden suhtautuminen sosiaaliturvaa ja hyvinvointia koskeviin kysymyksiin muuttui kauttaaltaan 90-luvun aikana, mutta puolueiden — vasemmiston ja oikeiston — väliset erot pikemminkin lisääntyivät kuin vähenivät. Yleensä ottaen vasemmistopuolueet puolustavat pohjoismaista hyvinvointimallia ja oikeistopuolueet taas kyseenlaistavat sen.

Valtion rooli hyvinvointipolitiikassa on selvä vedenjakaja. Vasemmisto pitää valtiota korostetusti hyvinvoinnin takuumiehenä, kun taas porvarilliset viestittävät valtion rooli pienentämisen puolesta. Vasemmiston retoriikassa on kuitenkin tapahtunut 90-luvun kuluessa selvä siirtymä.

– Vielä 90-luvun alussa vasemmiston viestissä ei ollut juuri lainkaan tilaa markkinoille. 90-luvun loppuun mennessä markkinat olivat saaneet merkittävän roolin.

Se näkyy Nygårdin mukaan muun muassa siinä, että enää ei puhuta hyvinvointivaltiosta vaan hyvinvointiyhteiskunnasta, jolloin käsitteeseen sisältyy myös vapaaehtoisjärjestöjen panos. Samaan aikaan oikeisto, eritoten kokoomus, on alkanut kritisoida avoimesti valtiollisia ratkaisuja ja tuoda esiin uusliberalistisia malleja, joissa ratkaisut ovat kokonaan markkinapohjaisia.

– Kaiken kaikkiaan tilanne on sellainen, että porvarilliset puolueet korostavat yksityistä etua ja vasemmisto sen sijaan kollektiivista näkemystä.

Talouden merkitys korostunut

Käytännön politiikassa erot ovat todennäköisesti vähäisempiä kuin ohjelmien tasolla, mutta Nygård korostaa, että puolueiden ohjelmilla on silti merkitystä niiden harjoittamalle politiikalle.

– Uskoakseni nimenomaan kirjoittamisprosessilla, sillä miten ohjelmat syntyvät, on merkitystä. Siinä heijastuu se, miten puolueen sisällä yleensä ajatellaan. Se kertoo jotakin puolueiden sisäisestä elämästä.

Ohjelmateksteissä on tapahtunut huomattavia muutoksia. Erityisesti on syytä panna merkille se, miten taloudellinen ajattelu on lyönyt itsensä lävitse. Tavoitteet ja vaatimukset asetetaan suhteessa kustannuksiin. Tässä kysymyksessä 90-luvun talouslama on lyönyt selvän leimansa politiikkaan. Taloudesta on tullut hallitseva asia. Poliitikot lähtevät kannanotoissaan taloudellisista realiteeteista. Keskustelussa korkealentoiset yhteiskuntataloudelliset teoriat ovat joutuneet tekemään tilaa julkistalouden logiikalle.

Nygård on niin ikään pannut merkille sen kuinka näkemykset sosiaalipolitiikan kohderyhmistä ovat muuttuneet.

– Sosiaalipolitiikka oli ennen kaikenkattavaa, mutta nyt huomio kiinnitetään erityisesti erillisiin ryhmiin: köyhiin, asunnottomiin, lapsiperheisiin, opiskelijoihin.

Mutta oikeisto—vasemmisto -akseli näkyy tässäkin kysymyksessä.

– Vasemmisto korostaa, että hyvinvointijärjestelmä on kaikkia varten ja että kaikkien on solidaarisesti osallistuttava sen ylläpitoon.

Mutta myös yhdistäviä painotuksia löytyy. Sekä sosialidemokraatit että kokoomus viljelevät mielellään sitä opinkappaletta, että nykyiset leikkaukset pelastavat hyvinvointijärjestelmän tulevaisuutta varten.

Aatteellisella tasolla hyvinvointivaltiota sanovat puolustavansa kaikki. On kuitenkin oireellista, että suuri yleisö suhtautuu Nygårdin mukaan hyvinvointipalvelujen kehittämiseen myönteisemmin kuin eliitti. Puolueiden hyvinvointiretoriikka kertoo arvojen muuttumisesta.

Markkinat ovat saneet oman roolinsa, yksilön vastuuta korostetaan, valinnanvapauden teema on omilla tahoillaan suosiossa. Usko politiikan ohjaavaan voimaan tuntuu samaan aikaan heikentyneen. On sopeuduttava globaalin talouden vaatimuksiin, EU:hun, suhdannetilanteeseen.

Kehityksen yleinen suunta näyttäisi olevan se, että kun yhteiskunta 90-luvulla muuttui, muuttui myös puolueiden tapa argumentoida. Mutta puolueiden väliset erot eivät tästä syystä vähentyneet. Erilaisilla arvostuksilla on Mikael Nygårdin selvitysten mukaan edelleen merkitystä politiikassa.

Hans Jern