Tulopolitiikan ideasta oli keskusteltu OECD-maissa 60-alusta lähtien. Suomeen käsite rantautui talousneuvostojen kautta. Paasion hallitukselle suositeltiin 1967 neuvottelujen aloittamista valtion ja järjestöjen kesken. Hallitus nimitti valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan tulopoliittiseksi virkamieheksi.

Tuolloin huonon työmarkkinaelämän jälkiä oli tapana korjailla alentamalla markan arvoa. Devalvaatio-inflaatiokierre oli epäsosiaalista politiikkaa. Se rankaisi köyhiä ja suosi rikkaita. Syksyllä 1967 kasvu oli hyytynyt. Talous oli avautunut Efta-sopimuksen myötä. Kohonneet kustannukset olivat vieneet viennin kilpailukyvyn samalla, kun maailmantalouden veto oli hiipunut. Työttömyys lisääntyi ja muutto Ruotsiin kiihtyi.

Devalvaatio oli yllättänyt työmarkkinajärjestöt, joista valtaosa oli pitkissä sopimuksissa. Pelkona oli inflaation kiihtyminen. Ammattiliitot vaativat lisää liksaa ja metsänomistajat kantohintaa. Viljelijät halusivat korjausta tuottajahintoihin. Pulmia lisäsi vuosikymmenten mittaan luotu monimutkainen indeksisidonnaisuusjärjestelmä, joka palkkojen ja maatalouden lisäksi ulottui hintoihin, maksuihin, vuokriin, korkoihin, tulonsiirtoihin, urakkasopimuksiin.

Hämäläinen ja Hetemäki päätyivät siihen, että vanha meno ei voi jatkua. He käynnistivät uhkarohkean yrityksen, jonka tavoitteena oli sidonnaisuuksien purkaminen sekä palkkojen ja hintojen vakauttaminen valtalain turvin. Luottamuksellisten neuvottelujen vetäjäksi ryhtyi Liinamaa. Neuvottelujen piiri laajeni ja 27.3.1968 ainutlaatuisen laaja tulopoliittinen sopimus oli valmis allekirjoittavaksi.

Liinamaa I:stä seurasi Liinamaa II 1969. Tupot olivat menestys. Vienti alkoi vetää. Kansantuote kasvoi ripeästi. Työttömyys lähes hävisi. Hintojen pysyessä kurissa reaaliansiot nousivat 3-vuotisen vakautusjakson aikana viidenneksellä. Julkinen talous vahvistui. Hyvinvointi laajeni. Suomi voi hyvin.

Taipaleelle mahtuu myös takaiskuja. Aina tulonjakopolitiikkaa ei ole kyetty sovittamaan oikein maailmantalouteen. Tupot ovat jäykistäneet rakenteita. Paineita on purettu liittokierroksilla, kuten vuosi sitten. Uudemman työmarkkinahistorian kova näyttö tupojen menestyksellisyydestä on nousu 90-luvun lamasta. Tupokauden saldo on isänmaan kannalta kiistatta hyvä. On helppo olla samaa mieltä arvostamani Lauri Ihalaisen kanssa: tulopolitiikkaa on kehitettävä, ei romutettava.