Kiitoksilla keitoksiin

Karvaturriin kun ei tule varsinaisia miestenlehtiä, Ottoville tuli siinä vuoroa odotellessaan selailleeksi naistenlehteä. Ja äkisti sana sattui.

Suomalainen ei anna toiselle kiitosta, lehden kirjoittaja kirjoitti, ja arvovaltainen asiantuntija vahvisti asian: näin on.

Vaan ei saisi olla. Aikuinenkin tarvitsee onnistumisen elämyksiä, rehtiä kehaisua, semmoista somasti kutkuttavaa tunnetta, että tässähän ollaankin loppujen lopuksi ihan kelpo ihmisiä ja hyvinkin hyödyllisiä pakertajia, peräti tärkeitä läheisille ja korvaamattoman tarpeellisia koko työyhteisölle.

Tunnustusta jos tulee, niin jopa silmä kirkastuu, ryhti kohenee, kolotukset unohtuvat ja burn out hellittää ainakin hetkeksi.

Mutta ei tule, turha toivoakaan.

Kulttuurista se kuulemma johtuu. Kitinän kera on kasvettu ja narinan kanssa oltu naimisissa, uhkassa on urakoitu ja potkujen pelossa ponnisteltu.

Äitiparka keittää ja paistaa hyvää ja terveellistä ihan ohjeen mukaan ja mitä saa: ukko naukuu suolan vähyyttä ja kakarat kärttävät Makkariin ranskiksille. Toinen panee parastaan töissä, heiluu kuin heinämies, mutta oikein numeroilla näytetään, että jossain päin Ylä-Voltaa on ammattisisko, joka saa valmiiksi jopa seitsemän hössötintä tunnissa kun teiltä Tossavainen syntyy vain kuusi.

Niin että olisikohan syytä tarkistaa asennetta?

Ottoville päätti siltä istumalta antautua parempien aikojen airueeksi. Kehumatta hän ei jättäisi ketään, kissatkin kiittelisi.

Maanantaina se alkoi. Ja siitähän soppa syntyi.

Bussikuskia Ottoville kiitteli pysäkillä poistuessaan rivakasta etenemisestä.

– Tuu itte rattiin, jos ei kelpaa kele! Muutaman minuutin jos jää niin heti tullaan tuttuilemaan, lauta! Tämmösessä ruuhkassa, tana! Mee firmaan urputtamaan, siellä ne nää aikataulut sepustaa!

Kellokorttiaan leimaamaan osui samaan aikaan vaalea rouva laskutuksesta. Kun ei muuta kehumista keksinyt, Ottoville kiitteli tyköistuvan jakkupuvun tyylikkyyttä ja oli saada korvilleen.

– Kyllä minä tiedän, että tää on vanha ja tää on pieni, mutta omalla rahalla tää ostettu ja mikä yli tursuu, se on omaa! Ei näillä palkoilla kuule muotinukkea leikitä.

Veikko oli tulla silmille, kun Ottoville kehaisi, että sinä se syvennyt hommaan kuin hommaan ja touhu on niin huolellista kuin olla vain voi.

– Kai siihen menee aikaa, tana, jos kunnolla tehdään! Ja sellasta sekundaahan minä en suostu räpeltämään kuin eräät!

Kahvion hehkeä rouva lehahti punaiseksi, kun Ottoville kiitteli munkkeja isoiksi ja herkullisiksi, ja joku kävi myöhemmin supattamassa, että henkilöstöpäällikölle oli kanneltu seksuaalisesta häirinnästä.

Pomo vain tuhahteli, kun Ottoville pinnisti tavattaessa muutaman huolella muotoillun tunnustuksen sanan talon tavoista ja korosti, että henki voisi olla huonompikin. Ruokatunnilla Veikko poikkesi pöytään kysymään, miltä maistui ja jäikö kieli pahastikin ruskeaksi.

Kotimatkalla Ottoville poikkesi ruokakauppaan. Vaimon laatimassa listassa oli kolmesataa grammaa jauhelihaa. Onpas korea köntti, Ottoville kiitteli, aivan tuoreen näköistä. Kauppias sanoi, että sopii vaihtaa liikettä, jos on valittamista. Jauheliha on jauhelihaa, tarjouksissa vallankin, mutta tarkastukset on tehty eikä hygieenikko havainnut mitään moitittavaa. Niin että pannaanko pakettiin vai ei!

Illalla Ottoville itketti vielä ylitöissä väsyneen vaimokullan, kun kyseli, miksi toinen niin sädehti ainakin vuosikymmenen nuortuneena.

Sen yön Ottoville loikoi sohvalla, otti ojentuakseen ja paransi tapansa. Ketään yli kymmenvuotiasta hän ei enää kehu kuin korkeintaan selän takana. Se kuuluu kulttuuriin.