Ammattiliittojen sisällä tilanteesta on tehty hyvin erilaisia johtopäätöksiä.

– Vanhat lääkkeet voivat olla uudessa tilanteessa myrkkyä. Ay-liike on ajautunut vaaralliseen tilanteeseen, jossa niin jäseniltä kuin kansalaisilta on mennyt usko sen kykyyn edustaa yleistä hyvää, arvelee Saksan IG Metallin tutkija Jupp Legrand.

Uudistusmieliset ovat huolissaan ay-liikkeen ajautumisesta siilin asemiin, pelkäksi vastarannan kiiskeksi. Vanhakantaiset taas syyttävät kaikkia muita paitsi itseään.

Tinkimättömimpien toimitsijoiden keskuudessa on herätetty jopa puoluehanke, jolla tähdätään neoliberalistiseksi syytetyn SPD:n ohittamiseen vasemmalta.

Puoluehanketta perustellaan kansalaisten tyytymättömyydellä SPD:n oikeistolaistumiseen ja sen myötä syntyneellä vasemmistotyhjiöllä. Jupp Legrand näkee tässä yksinkertaista populismia, joka pidemmällä tähtäimellä mahdollistaa protestihenkisiä siirtymiä myös vasemmalta oikealle.

Saksalaisessa julkisuudessa on väitetty, että ay-liikkeellä olisi merkittävää poliittista valtaa. Tätä Legrand pitää liioitteluna.

Ay-liikkeellä paitsiovaara

SPD:n siirtyminen poliittiseen keskustaan on ollut ay-liikkeessä suuri pettymys niille, jotka ovat korostaneet molempia organisaatioita pikemminkin yhteiskunnallisina vastavaltoina kuin myötämäärääjinä.

Vastavallan ajattelutapaa on viety Legrandin mukaan niinkin pitkälle, että on vaadittu jopa yritysneuvostojen lopettamista. Työntekijöiden myötämääräämisoikeus näissä elimissä on muka näennäeistä ja peittää sen, että tosiasiallinen valta jää edelleen työnantajille.

Paluu vanhoihin asemiin on jättämässä ay-liikkeen Legrandin mielestä paitsioon koko yhteiskunnassa, myös omiensa keskuudessa.

– Viholliskuvien henkiin herättäminen ei vie ay-liikettä eteenpäin eikä motivoi sen omaa jäsenistöäkään. Ay-liikkeen ajaminen itsenäiseksi poliittiseksi oppositiovoimaksi olisi kauhukuva, Legrand katsoo.

Hänestä ay-liike on jäänyt yhä enemmän myös kansainväliseen paitsioon. Se ei ole kyennyt seuraamaan yritysten kansainvälistymistä. Tosin joidenkin suurempien konsernien tapauksissa (kuten Siemens tai VW) yhteistoimintaa on saatu kehitettyä, mutta ei liittojen vaan EWC-neuvostojen puitteissa.

Kansallisesti suuntautuneet ay-liikkeet joutuvat hänen mukaansa organisoitumaan vielä kansainvälisesti – aina eurooppalaisiin jäsenjärjestöihin saakka.

Takaisin yleisen edun ajajaksi

Ay-liike on jäänyt julkisuudessa junnaamaan vaatimuksillaan, jotka koskevat vain palkkoja ja työaikaa, korjauksia jakosuhteisiin ja valtiollisia elvytystoimia eri aloille, Legrand katsoo. Ne eivät enää riitä eivätkä aina osu oikeaankaan, vaikka aikansa – pitkän aikaa sodan jälkeen – antoivatkin pontta koko yhteiskunnan hyvinvoinnille ja talouskasvulle.

Nyt Legrandin mielestä eletään huonoja aikoja tuollaisten vaatimusten ajamiselle. Niiden uskottavuus on heikentynyt, kun talouskasvu on alkanut takerrella, julkinen talous on yhä pahemmin velkaantunut, työpaikat ovat alasajossa ja kansalaiset joutuvat tinkimään.

– Sitä paitsi kasvu- ja työllisyyskriisi ei ehkä ole mikään ohimenevä, arvelee Legrand.

Ay-liikkeen tulisi Legrandin mukaan yrittää löytää uudelleen roolinsa etujärjestönä, johon voitaisiin uskoa myös yleisen edun ajajana. Siksi sen tulisi hahmottaa selvemmin vastauksia globalisaatioon, tulevien sukupolvien ja valtiovallasta riippumattomamman kansalaisyhteiskunnan kysymyksiin sekä ajaa enemmän työmarkkinoilta syrjäytyneiden pääsyä takaisin työelämään.

Työpaikan omistajien liike

Vanhakantainen ay-liike on menettämässä uskottavuuttaan, kun sillä ei ole esittää uusia ratkaisuja. Mutta vielä kovempi takaisku Legrandin mukaan on se, että tätä menoa ay-liike on ajautumassa pelkäksi työpaikan omistajien lobbausjärjestöksi, yhdeksi erityisetujärjestöksi satojen muiden joukossa.

– Jäsenistön valtaosa, jolla on vakaa työpaikka, vahva irtisanomissuoja, kovat sopimuspalkat ja hyvä sosiaaliturva, erottuu yhä enemmän yhä suuremmaksi käyvästä joukosta pitkäaikaistyöttömiä, joita uhkaa lopullinen marginalisoituminen, hän toteaa.

– Ay-liikkeen olisikin aloitettava kiemurtelematon debatti tästä tilanteesta. On uskallettava pohtia ääneen myös sitä, vallitsisiko työllistettyjen korkeiden suojastandardien ja työttömien yhä vaikeammaksi käyvän töihin pääsyn välillä ehkä sittenkin jonkinlainen riippuvuus, Legrand kysyy.

Silmät auki tulevaisuuteen

Saksan ay-keskuksessa DGB:ssä on vielä 7,5 miljoonaa jäsentä, kun jäsenmäärä korkeimmillaan 1991 oli melkein 12 miljoonaa. Suurin osa jäsenistä kuuluu kahteen liittoon, palvelualojen verdi:iin (2,6 milj.) ja IG Metalliin (2,5 milj.).

IG Metallin jäsenrakenne vastaa Legrandin mukaan edelleen 60–70-lukujen teollista organisaatiota, eivätkä siinä heijastu riittävästi senjälkeiset syvät muutokset työelämässä. Aliedustettuina ovat palvelu- ja tietotyöammatit, naiset, koulutetut ja nuoretkin.

Syynä jäsenkatoon ja jäsenten ikääntymiseen on paitsi perinteisten teollisten työpaikkojen väheneminen, myös liittojen kykenemättömyys vastata uusiin haasteisiin. Perinteisiä vaatimuksia työajoista, työoloista ja palkoista on ainakin metallissa kyetty ajamaan jäsenistöä tyydyttävästi, mutta uudemmat teemat ovat vasta nupuillaan, Legrand latelee.

IG Metall järjesti taannoin Legrandin vetämänä laajan jäsenkeskustelun tulevaisuusohjelmastaan. Siinä käsiteltiin mm. mahdollisuutta yhdistää paremmin työ- ja perhe-elämä – johon myös miehillä näyttää olevan entistä enemmän mielenkiintoa – ja siihen liittyviä työaikamalleja pätkätyöt ja sapattivapaat mukaan lukien.

– Aktiivisimmat jäsenet arvostavat tukea eivät vain työelämässä, vaan myös muilla elämänalueilla. Työelämässä he ottavat vastuuta myös yrityksestä. Liitossa he taas haluavat ottaa enemmän osaa keskusteluihin ja päätöksiin, arvelee Legrand.

– Ay-liike on vaatinut aina demokratiaa talouselämässä ja yhteiskunnassa, mutta nyt sen olisi otettava vakavasti demokratian kehittäminen myös omassa organisaatiossaan, johdon aidossa valinnassa erityisesti.

Ay-liikkeen rakenneperiaatteet kuri, päättäväisyys ja hierarkia antoivat sille aikanaan voimaa ajaa asiaansa. Perinteinen organisaatio voi toimia edelleenkin isoilla kentillä vahvana taistelujärjestönä, mutta jäykistää, kun tarvittaisiin yksilöllistä aloitteellisuutta, paikallista kekseliäisyyttä ja oman toiminnan kriittistä arvioimista.

– Perinteinen organisaatio pimittää sisäisiä heikkouksia, estää omien ongelmien avoimen käsittelyn ja tukahduttaa keskustelua. Pahimmillaan se kääntyy kokonaan sisäänpäin ja käynnistää sisäiset taistelut toisinajattelevia vastaan, sanoo Legrand.

Tällainen yksipiippuinen yleiskuva pätee ainakin osittain edelleenkin, mutta hajoaa moninaisemmaksi, kun laskeudutaan organisaation johtotasolta työpaikkatasolle.

– Joskus tulkitaan tilannetta jopa niinkin, että kaikki hyvä tulee EWC-jäseniltä, mutta epäonnistumisista lähetetään moitteet meidän tapauksessamme ay-johdolle Frankfurtiin!

Ay-liike pysyy Legrandin mukaansa uskottavana vain, kun se kykenee kehittämään uusia konsepteja niin nykyhetken kuin tulevaisuuden haasteisiin, keskustelemaan niistä myös julkisuudessa ja tukeutumaan toiminnassaan kantansa perustelemaan kykeneviin jäseniinsä.

– Tarvitsemme enemmän paitsi omasta arvostaan tietoisia työntekijöitä, kriittisiä kuluttajia ja poliittisesti aktiivisia kansalaisia, myös keskustelukykyisiä ja omapäisiä ay-aktiiveja.

Jussi Tuormaa
München