Ilman puoluekytkentää äänestysaktiivisuuden puolesta puhuivat muutkin tahot. Esimerkiksi oikeusministeriö ja SAK halusivat demokratian nimissä nostaa äänestysprosenttia. Ministeriö kohdensi toimenpiteensä niille alueille ja kansalaisryhmille, joiden äänestysaktiivisuus on ollut aikaisemmissa vaaleissa muita alhaisempaa. SAK puolestaan kohdensi oman kampanjasta SAK:laiseen palkansaajaväestöön, joka selvitysten mukaan käy keskimääräistä laiskemmin äänestämässä.

Maaliskuun puolivälin jälkeen pidetyissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus jäi alle 68 prosentin. Kun laskua edellisiin eduskuntavaaleihin oli pari prosenttiyksikköä, voisi vetää johtopäätöksen, etteivät kampanjat purreet. Vai onko mahdollista, että ilman näitä aktivointikampanjoita äänestysvilkkaus olisi ollut vieläkin vähäisempää. Ennen lopullisten totuuksien esittämistä on syytä odottaa tarkempia selvityksiä.

Tärkeämpää kuin aktiivisuuskampanjat sinänsä on miettiä todellisia syitä siihen, mikseivät suomalaiset halua käyttää äänioikeuttaan. Tai että vain kaksi kolmesta käyttää. Pelkkä hokema, että "ihmiset ovat vieraantuneet politiikasta" ei vielä riitä mihinkään. Eikä yhtä yksittäistä syytä vaali-innottomuuteen olekaan, vaan niitä on toki useampia.

Usein mainittu ongelma on se, etteivät puolueet ja poliitikot pysty ohjelmillaan ja kannanotoillaan puhuttelemaan tavallista ihmistä. Päättäjien suoltama teksti tai puhe ei kohtaa tavallisen ihmisen arkielämää. Mediayhteiskunnassa poliitikkojen on myös entistä vaikeampi saada omaa viestinsä esille tuhansien ja taas tuhansien kilpailevien viestien joukosta.

Entä kuinka totta ovat äänestämättömyydelle esitetyt väitteet, että "asiat ovat Suomessa niin hyvin, ettei ole tarvetta vaikuttaa" ja että "ne, joilla asiat ovat kaikkein heikoimmin, eivät enää jaksa edes äänestää". Varmaan molemmat väitteet pitävät ainakin osaksi paikkansa, mutta molemmat ovat myös yhtä järjettömältä kuulostavia.