Kapitalismi ei ole pystynyt ratkaisemaan ylikapasiteettiongelmaansa muuten kuin lisäämällä prosessiteollista tehokkuutta: työtä on halvennettu pidentämällä työaikaa tai siirretty sitä halpamaihin tai alihankkijoille, jotka eivät turhan tarkkaan muista tes-sopimuksia. Tämä ei ole ollut omiaan luomaan kestävää kulutusta – amerikkalaisten lisäksi myös suomalaiset ovat alkaneet kuluttaa pikavipeillä, eikä Saksan vetävä vienti ole kunnolla vetänyt taloutta käyntiin reaalipalkkojen poljettua paikallaan tai laskettua.

Maailmankaupan rakenteellinen vääristymä on estänyt Kiinaa korvaamasta menetettyä länsimaista ostovoimaa. Kiina tuottaa Wal-Martin halpatuotteet niin halvalla, että länsimaiset tuotteet eivät vastaavasti voi mennä kaupaksi Kiinassa. Kiina vie oikeita tavaroita mutta saa niiden vastineeksi osakkeita, velkakirjoja ja uskonvaraisia dollareita USA:sta. Kiinan eliitti ei tohdi olla rahoittamatta USA:n kuluttamista velaksi kotimarkkinoidensa ostovoiman sijasta, sillä viennin heikentyminen romahduttaisi liikaväestöä sitovat valtion tehtaat ja niiden lainojen myötä pankkijärjestelmän. USA:n "jälkiteollinen" vaihe ei johdu tekniikan kehityksestä tai koulutustason noususta vaan siitä, että yritysjohto saa optionsa tuottojen tavoittelusta työn hinnan kustannuksella. On itsepetoksellista rasismia ajatella, että tuotteiden suunnittelu pitkään pysyisi länsimaissa, jos tuotanto siirtyy vaikkapa Kiinaan.

Andrew Glyn (2006) on kiinnittänyt huomiota siihen, että teollisen irtioton jatkuttua aikansa palkkataso on noussut niin Japanissa kuin tiikerivaltioissakin. Kiinassa näin ei ole käynyt. Puoluediktatuurin päätehtävä on estää vapaa ammattiyhdistysliike, joka kyllä pyrkii nostamaan päätään siellä täällä, samoin kuin talonpoikien protestit silloin, kun aluepäälliköt myyvät heidän maitaan rakentajille. Harveyn mukaan kommunistipuolue alkaa sulautua kapitalistiluokkaan, jonka se aikanaan tahtoi ulkoistaa.

Ammattiyhdistysliikkeen suuri visio lähivuosikymmeninä on markkinatalouden pelastaminen monopolistiselta keskittymiseltä jakeluketjuja hallitseville oligarkeille ja estää työväki luisumasta uusfeodalistiseen riippuvuuteen joko aasialaisen tehtaan orjina tai Wal-Martin oikeudettomina osa-aikatyöläisinä. Ammattiyhdistysliikkeen järjestäytyminen Kiinassa ja muissa "emergenteissä" markkinatalouksissa on ihmisoikeuskysymys niin siellä kuin täällä, mutta elintärkeä myös finanssitalouden syklien tasaamiseksi. Ellei keskittymistä ja kurjistumista pysäytetä, edessä on osake- ja kiinteistökuplan puhkeaminen ja pitkäaikainen deflaatiokriisi rahan paetessa sijoituksista, vakuusarvojen ja kysynnän romahtaessa. Eivät osakkeet voi loputtomiin nousta arvossa niin paljon yhtiöiden voittoa nopeammin kuin on tapahtunut. Valtaosa taloudellista vaihdosta saattaa nykyään tapahtua virtuaalitaloudellisesti, mutta reaalituotannosta, tuotannosta ihmisten tarpeiksi, ei voida kokonaan irtautua. Toimiva talous tarvitsee duunarinsa – ja duunari on palkkansa ansainnut voidakseen myös kuluttaa.

Varallisuuden osittainen jako takaisin myös duunareille voisi olla harkittava vaihtoehto. Varallisuusarvojen uusjaosta keinottelun hyväksi on päästävä takaisin innovaatioiden, investointien ja kulutuksen hyvään kehään, vaikka keynesiläisyyttä kaikkivoipaisena suunnitteluna ei enää hyväksyttäisikään. Ammattiyhdistysliike onnistui 100-vuotisessa historiassaan muuttamaan työvoiman tavarasta työpaikkansa sosiaalisiksi ja poliittisiksi omistajiksi ja luomaan toimivan ratkaisun siihen, miten työnjaon edut voidaan saavuttaa ihmisarvoa uhraamatta. Työn uusi tavaramuotoistaminen eli "työmarkkinajäykkyyksien" purkaminen ei ole johtanut talouden toivottuun elpymiseen, joten heiluri kääntynee ääriasennostaan takaisin. Työväenluokka ei ole kadonnut, se on vain moninaisistunut ja monikansallistunut. Beverly Silver ja Giovanni Arrighi ennustavat, että vastavoimaton kapitalismi jää nytkin yhtä lyhyeksi vaiheeksi kuin laissez faire omana aikanaan.