Miten vaikkapa periytyvyys oikeastaan toimii?

Kouluajoilta muistuvat mieleen itävaltalaisen pappismiehen Gregor Mendelin siloiset ja ruttuiset pavut, joista sai vuorenvarmasti tarinoida tentissä, sinisten silmien väistyminen tummien tieltä sekä Darwinin ilmoittama luonnonvalinnan mahti.

Myöhemmin tulivat tutuiksi geenit ja viimeistään 1962 dna, kun sen kaksoiskierteen keksijät pokkasivat Tukholmassa Nobelin palkinnon.

Minun rakennusohjeeni on kirjoitettu joka ainoaan soluuni neljän emäksen yhdistelmillä. (Paitsi tietysti tumattomiin punasoluihin, mikä muuten on muistamisen arvoinen knoppikysymys.)

Sujuvakynäisen kansantajuistajan Richard Dawkinsin kirjoja on myyty miljoonittain, ja niistä löytyy itsekäs geeni, tiukka isäntä, jolle loput ihmisestä on vain jonkinmoinen kantolaite ja levittäytymisen väline.

Sillä selvä, turha pyristellä. Tauti tulee, jos perimässä lukee niin. Ihmispolon ei auta kuin jäädä kiltisti odottelemaan, että geenien virheitä opitaan korjaamaan.

Tavallaan helpottavakin tämä tieto oli. Sama se, elinkö noin tai näin kunhan en myrkkyä ryyppää, perimä on ja pysyy.

Naureskella sopi sellaisille ritari Lamarckin ja kumppaneiden käsityksille, että hankitut ominaisuudet periytyisivät, että vaikkapa kirahvien kaulat pitenisivät alituisen kurottelun takia ja seuraava sukupolvi syntyisi entistä kaulakkaampana.

Sitten alkoi kuulua kummia.

Suomenkin lehtien palstoille pääsi löytöineen ruotsalainen sosiaalilääketieteen professori Lars Olov Bygren. Hän oli koonnut Norrbottenissa ja Västerbottenissa tietoja ihmisten elinoloista ja kuolinsyistä 1800-luvun alusta asti ja huomasi kummia yhteyksiä sukupolvesta toiseen.

Nuoruusvuotensa täysien puurovatien äärellä pulskistuneiden miesten pojan- ja tyttärenpoikia uhkasi sokeritauti ja ennenaikainen kuolema.

Naiset olivat alttiita samalle taudille, jos heidän isänäitinsä oli oikein pienenä tyttönä mussutellut masunsa täyteen.

Näytti tosiaan siltä, että esivanhempien elinolot kykenivät sittenkin vaikuttamaan jälkeläisten perimään. Arvattavasti sukusolujen välityksellä.

Koulukirjansa kuuliaisesti lukeneelle ajatus on outo ja pikkuisen pelottavakin, mutta kai taas on uskottava viisaampiaan, koskapa epigenetiikaksi nimetty tutkimuksen ala on levitä roihahtanut ja tuottaa nyt tietoa netin täydeltä.

Lyhykäisesti tämä oppi ilmoittaa, että se mitä ihminen syö ja juo ja kuinka itsensä käyttää, pystyy vaikuttamaan siihen, mitkä geenit kytkeytyvät toimimaan, mitkä sammahtavat toimettomiksi. Ja tämä säätely voi periytyä.

Niin että ei kai sitten auta muu kuin vetää taas länget kaulaan ja elää ihmisiksi. Varsinkin miehenpuolille sälyttyy vastuuta, heillä kun sukusoluja kehittyy vuodesta toiseen alttiina epigeneettisille kuormille, jotka seuraavat sukupolvet voivat saada riesakseen.

Lohtuakin epigenetiikan tiedosta toki on: geenit eivät olekaan sellaisia järkähtämättömiä hirmuvaltiaita kuin on luultu, vaan kohtaloonsa voi kuin voikin vaikuttaa omilla valinnoillaan.

Alkajaisiksi olisi hyvä ruveta lipittämään uuterasti vihreää teetä, alan tutkijat neuvovat. Siitä saa runsaasti niitä mitä ne nyt olivatkaan...

Joka tapauksessa jälkipolvet kiittävät.