Jakobson on varmasti oikeassa siinä, että Venäjän pelko on monen (vanhemman) suomalaisen mielessä keskeinen Nato-kantaan vaikuttava tekijä. Näin lienee myös Paavo Lipposen laita, joka pääministerinä ollessaan vei monet ulkomaiset valtiovieraansa tykistömuseoon katsomaan Tali-Ihantalan kesän 1944 ratkaisutaisteluista tehtyä videoesitystä. Nykyisellä Nato-kannallaan entinen pasifisti ja radikaali Lipponen maksaa samalla kunniavelkaansa sotapolvelle, jota vastaan hän 1960-luvulla oman sukupolvensa mukana rynnisti.

Mutta onko Venäjä olennaisin Nato-kantaa säätelevä tekijä? Jos näin olisi, olisi aika mahdoton ymmärtää, miksi Nato-jäsenyyden kannatus gallupeissa pysyy sitkeästi alle 20 prosentissa. Kaikki tietävät, ettei Venäjä nykytilanteessa voisi estää Suomen liittymistä Natoon. Miksi suomalaisten ylivoimainen enemmistö ei nyt halua "varautua pahimpaan", vaikka historiallinen mahdollisuus siihen olisi avoinna?

Epäilen (kuten Mauno Koivisto ja Erkki Tuomioja), että syy ei ole Venäjä, vaan USA. Suomalaisten enemmistö ei halua liittyä Natoon, koska se rakenteeltaan on USA:n yksinvaltaisesti hallitsema sotilasliitto, jonka tuleva rooli maailmassa on hämärän peitossa: onko USA tekemässä siitä puhtaasti omia etujaan ajavaa maailmanpoliisia, vai onko se päin vastoin luopumassa siitä kokonaan ja siirtymässä projektikohtaisiin liittoutumiin (kuten Irakin sodassa)?

Historioitsija Emmanuel Todd tuo tähän uuden näkökulman juuri suomennetussa kirjassaan Imperiumin jälkeen. USA-vetoisen Nato-hakuisuuden tärkein motiivi ei ehkä olekaan sotilaallisen turvallisuuden hakemisessa, vaan jossain ihan muualla.

Toddin analyysin valossa USA vuosina 1950–65 todella (osittain Neuvostoliiton paineen takia) oli mahti, joka halusi levittää demokratiaa, sananvapautta ja sosiaalisten oikeuksien laajenemista. Myöhemmin USA:n sisäinen kehitys alkoi murtaa tämän mission perustaa – samassa tahdissa kuin USA:n talouden suhteellinen merkitys alkoi heikentyä.

Sosialismin romahdus käynnisti suuren paradoksin. Bushin USA kuvittelee nyt olevansa maailman ylivallan haltija – samalla kun sen oma riippuvuus muusta maailmasta on jyrkästi kasvanut. Toddin mielestä USA rettelöikin maailmalla nyt peittääkseen todellista heikkouttaan.

Toddin mukaan tämä savijalkainen supervalta tarjoaa nyt kaikkien maiden eliiteille "imperiaalista avioliittoa": USA:n ylivallan tunnustamista ja oman uusliberalistisen talousmallinsa omaksumista eli "jäykkyyksien" purkamista, tuloerojen tietoista kasvattamista ja sosiaaliturvan leikkauksia. Euroopassakin kutsua on kuultu.

Kärjistäen: kotimaisen (väistyvän?) eliitin nuorempi polvi ei halua Suomea Naton jäseneksi Venäjän pelosta, vaan sitouttaakseen Suomen USA:n nykyideologian mukaiseen johtajuuteen ja talouspolitiikkaan maailmassa. Kauan ei tarvitse seurata tämän linjan median pääkirjoittelua, kun havaitsee, että heille Nato-jäsenyys ja uusliberalismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Mutta kansa haistaa tämän kytköksen, eikä siksi lämpene ajatukselle.