Pekkas-vapaat säädettiin työajan lyhennysvapaiksi 1980-luvun lopulla. Vapaiden nimi tuli Matti Pekkaselta, jonka johdolla työmarkkinaneuvotteluja 1986 käytiin. Työajan lyhennysvapaaksi niitä voi kutsua siksi, että pekkaset tarkoitettiin aloille, joilla tehtiin keskimääräistä pitempää työviikkoa. Aluksi tämä tarkoitti teollisuutta, mutta myöhemmin vastaavanlaisia järjestelyjä on tullut muillekin sopimusaloille.

Vapaat syntyivät itse asiassa kahdessa erässä siten, että kokonaismääräksi tuli 100 tuntia, eli 12,5 päivää vuodessa.

– Sittemmin TT on hyödyntänyt tätä tietoa säännöllistä vuosityöaikaa koskevissa laskelmissaan siten, että säännöllistä työaikaa tekevien vuosityöajasta on vähennetty 100 tuntia. Näin tehtyä asetelmaa TT kutsuu tilastoksi, jonka mukaan säännöllinen vuosityöaika on EU:n keskitasoa, huomauttaa Laukkanen.

Menetelmä on Laukkasen mukaan varsin ongelmallinen, eikä oikein täsmää sen kanssa, mitä tilastoilta on yleensä totuttu vaatimaan. Siksi rinnastus Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen onkin paikallaan, vaikka sekään ei ole ongelmaton. Monilla sopimusaloilla pekkaset on sisällytetty muihin työajan lyhennyksiin.

Kuukausitiedoista yhteenlasketun arvion mukaan pekkasilla kävi vuonna 2002 noin 13 prosenttia palkansaajista. Kun osuus lasketaan vähintään 40-tuntista työviikkoa tekevistä palkansaajista, se nousee kolmannekseen. Toisin sanoen kaksi kolmasosaa vähintään 40 viikkotyötuntia tekevistä palkansaajista ei vuonna 2002 käynyt laisinkaan Pekkas-vapailla.

Toinen poikkeama ennakkokäsityksistä koskee päivien määrää. Vuonna 2002 Pekkas-vapaita käytettiin keskimäärin 6,8 päivää näillä vapailla ollutta kohti. Se on siis huomattavasti vähemmän kuin TT:n esittämä 12,5 päivää. Ja kun tarkastelu rajataan kaikkiin vähintään 40 tuntia viikossa tekeviin, Pekkas-vapaiden keskimääräksi tulee 2,2 päivää vuodessa.

Työvoimatutkimuksen mukaan pekkasten käyttö on keskittynyt voimakkaasti teollisuuteen. Vähintään 40 viikkotuntia teollisuudessa tekevistä palkansaajista 62 pros. kävi Pekkas-vapailla. Mutta heidänkin keskimääräiset Pekkas-päivänsä näyttäisivät jäävän noin kuuteen vuodessa, eli puoleen siitä käsityksestä, mihin TT:n tilastoa lukemalla päätyy. Yli 10 päivän keskimääräisistä Pekkas-vapaista on näyttöä vain liikenteestä, ja sielläkin ne koskevat vain pientä osaa liikenteen palkansaajista.

Palvelualoilla ja -ammateissa Pekkas-vapaiden käyttäjiä on vain muutamia prosentteja alan palkansaajista. Eikä asetelma olennaisesti muutu, vaikka tarkastelu rajattaisiin vähintään 40 tunnin työviikkoa tekeviin. Jostakin syystä Pekkaset eivät ole kovin laajasti levinneet edes niille palvelualoille, joilla ylipitkistä työviikoista on tullut jatkuva ongelma.