Ammattiin oppimisella käytännön harjoittelun avulla on vuosisataiset, voi sanoa vuosituhantiset perinteet. Ajatellaanpa vaikka kauppiaita, räätäleitä tai suutareita. Ammattitaidot saavutettiin siten, että nuorena mentiin kisällinoppiin ja kokemus loi mestarin. Eri alojen ammattikunnat vartioivat tarkoin ammatinharjoittajien määrää ja pätevyyttä. Ammattikunta pidettiin pienenä, jotta tulotaso sen jäsenillä olisi ollut kohtuullinen.

Nämä etuoikeudet loppuivat Suomessa 1879, kun kaikki elinkeinoja rajoittavat säädökset poistettiin. Jokainen mies ja nainen sai harjoittaa valitsemaansa elinkeinoa. Muutos alkoi, mutta edelleenkin vain pieni osa väestöä elätti perheensä käsityöläisinä ja muina yrittäjinä. Ammattiin opittiin edelleenkin työharjoittelun kautta. Myös tehdassaleissa ammattityöläisiksi ja tietyn tuotantoprosessin hallitsijoiksi kasvettiin työtä tekemällä. Oppipojat olivat nuoria ja saivat aloittaa työuransa tekemällä vähäpätöisiä ja likaisia töitä. Oppisopimuskoulutus jäi vahvaksi perinteeksi metalli- ja konepajateollisuudessa.

Ammattikoulutuksen varsinainen kehittäminen elinkeinoelämämme eri aloja varten aloitettiin Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Se ei ollut aiemmin tarpeellistakaan, sillä vielä 1940 kaksi kolmasosaa ammatissa toimivasta väestöstä työskenteli maa- ja metsätaloudessa. Vasta 1950-luvulla maa- ja metsätaloudessa työskentelevien osuus putosi alle puoleen työvoimasta.

Maatalousopistot nälkää torjumaan

Vielä niinkin myöhään kuin 1862 Suomessa koettiin ennen näkemätön katovuosi. Nälkä ja taudit tappoivat saman vuosikymmenen lopulla huomattavan määrän suomalaisia. Maatalous ei pystynyt elättämään kansaa, ja siirtolaisuus Atlantin taakse alkoi. Kerjäläislaumat olivat vielä 1890-luvullakin tuttu näky kylien raiteilla. Nämä tapahtumat saivat Suomen sivistyneistön havahtumaan: maatalouden tehokkuutta ja uusia oppeja oli saatava levitetyksi kansan keskuuteen ja perheet saatava omavaraisiksi. Talousseurat ja niiden alaiset maanviljelysseurat ryhtyivät konsulenttiensa, näyttelyidensä ja käytännön neuvontatyön avulla jakamaan uutta tietoa maaseudulle.

Suomen Talousseuran perustama Mustialan maanviljelysopisto aloitti toimintansa niinkin varhain kuin 1840, mutta maatalousoppilaitoksien perustamiskausi ajoittui vuosisadan loppupuolelle. Niitä oli tuolloin parikymmentä. Valtion avustuksella perustettiin kotitalous- ja puutarhakouluja naisia varten. Yksinomaan kotitalouskouluja oli 1900-luvun alussa toista sataa.

Maatalousoppilaitosten opetuksen tuloksiin ei ensimmäisinä vuosikymmeninä oltu lainkaan tyytyväisiä, sillä oppilaiden perustiedot olivat heikot. Monelle ammattikoulu vastasi kansakoulua. 1880-luvulla vain kaupunkilaislapset kävivät yleisesti kansakoulua. Suuresta enemmistöstä eli maaseudun asukkaista vain runsas neljännes oli käynyt kansakoulun. Maaseudun lapset lähtivät taloihin rengeiksi ja piioiksi tai muuttivat työläisammatteihin kaupunkeihin ja Amerikkaan.

Jatkokoulu sukupuolittui

Kaupungeissa työläislapset kävivät koulua 13. ikävuoteen asti. Huoli siitä, että kansakoulunsa päättäneet lapset laiskottelisivat ja maleksisivat kaduilla ja ajautuisivat rikollisuuteen, oli suuri. Työelämä edellytti yleensä työntekijältä 15 vuoden ikää.

Lasten toimettomuuden kauden poistamiseksi eräs kansakouluntarkastaja kehitti idean jatkokoulusta. Turussa aloitti ensimmäinen jatkokoulu 1896. Sen tarkoitus oli opettaa työväestön pojille käytännön ammatteja ja tytöille kotitaloutta tulevaa perheenemännän tehtävää varten. Jatkokoulun, aikaisemmin kansalaiskoulun ja nykyisen peruskoulun yläasteen, tehtäväksi katsottiin selvästi toisistaan eriävien taitojen ja tehtävien opettaminen eri sukupuolille. Ammatillisessa koulutuksessa tämä sukupuolitettu näkökulma, kansalaiskelpoisuuden erilainen idea miehille ja naisille, säilyi pitkään hyvin vahvana.

Maatalousala hiipui 1950-luvulla

Ensimmäinen maatalouden ulkopuolinen ammattikoulu, poikien teollisuuskoulu, perustettiin Suomeen 1890-luvulla. Tyttöjen talous- ja ammattikoulut aloittivat 1900-luvun alussa. Ammattikoululaisia oli 1920 runsaat 13 900, joista maa- ja metsätalousalan opiskelijoita pari tuhatta, oppikoululaisia 32 000 ja jatkokoululaisia 9 000. Jatkokoulu yleistyi 1921 oppivelvollisuuslain säätämisen jälkeen niin, että jatkokoululaisten määrä ohitti kymmenessä vuodessa oppikoululaisten määrän. 1930-luvulla maatalousalan kouluja oli satakunta, mutta oppilaiden määrä alle 4 000. Maa- ja metsätalous oli työssä käyvän enemmistön ammatti ja siksi tämän alan ammattikoulutusta kehitettiin. Vuonna 1940 yli puolet kaikista ammatillisista oppilaitoksista oli maa- ja metsätalousoppilaitoksia. Niissä oli tuolloin yli 20 000 oppilasta.

Tämä kuvasti sitä, että Suomi uskoi vahvasti maatalouteensa. Pientilojen määrää lisääntyi noin 100 000 uudella tilalla, mm. siirtoväen asutuksen takia, ja pienviljelijöitä haluttiin kouluttaa tehokkaaseen maataloustuotantoon. Samalla maaseudun nuoriso pyrittiin sitomaan perinteiseen elinkeinoon ja ehkäistä heidän muuttonsa kaupunkiin. Ongelma oli kuitenkin siinä, että pientilalliset tai heidän jälkeläisensä eivät hakeutuneet näihin kouluihin. Isien työlästä ammattia ei enää arvostettu. Ammattikoulutus pienviljelijäksi ei ollut enää houkutteleva vaihtoehto, kun maatalous ja koko yhteiskunta oli suuren rakennemuutoksen kourissa.

Marjaliisa Hentilä

Ammattia oppimassa
toim. Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta.
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura,
Väki Voimakas 14, Vantaa 2001, 289 s.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura
on perustettu 1984 työväenhistoriasta kiinnostuneille
ammatti- ja harrastajatutkijoille.
Seura järjestää vuosittain
työväenhistoria-aiheisen kesäseminaarin,
jonka esitelmien pohjalta julkaistaan
Väki Voimakas –kirjasarjaa.
Seuran puheenjohtaja on
dos. Pirjo Markkola
Tampereen yliopistosta.