Viisi vuotta sitten Ville kävi Helsingin Seurakuntayhtymän Näkövammaistyön järjestämän opaskoulutuksen, jonka kautta hän pääsi oppaaksi näkövammaiselle nuorelle. Ensimmäinen opastettava oli Jarkko. Yhteistyö Jarkon kanssa on siitä lähtien, pieniä taukoja lukuun ottamatta, jatkunut lähes viikoittain.

– Pidän itseäni ehdottomasti enemmän Jarkon ystävänä kuin oppaana, vaikka tapaammekin yleensä opastöiden merkeissä. Käymme yhdessä virastoissa ja pankkiasioilla, puhelimitse olemme yhteydessä monta kertaa viikossa, Ville kertoo.

Pojat ovat tehneet yhdessä matkoja Viroon ja Norjaan. Norjan-matkasta Jarkko on erityisen vaikuttunut. Ville nimittäin kuljetti Jarkon ja kaksi muuta näkövammaista Pohjoismaisten näkövammaisten päiville. Reissu oli ilmeisen hauska, sen verran vinosti virnuillen Jarkko siihen vieläkin suhtautuu.

– Siinä matkassa oli kestämistä puolin ja toisin, eikä kaikesta sen aikana tapahtuneesta puhuta, ei ainakaan kuljettajan ajotaidoista, Jarkko naureskelee.

Halu auttaa motivoi

Aidon ystävyyden vakuudeksi pojat eivät suhtaudu toisiinsa turhan hienovaraisesti. Jarkko piikittelee Villeä tämän pikkutarkkuudesta, Ville antaa samalla mitalla takaisin. Kumpikaan ei anna väittelyissä periksi. Pikkuasiat saavatkin heidät Villen mukaan välillä sodan partaalle.

– Välillä lentelee tulikipunoita, mutta niitä ei pitkään muistella, Jarkko vakuuttaa.

Villen mukaan juuri aito ystävyys ja Jarkon persoonallisuus saa heidät pitämään yhteyttä vuodesta toiseen. Tärkeä motivoija on myös Villen halu auttaa.

– Olen aina ollut huolehtivainen ja sosiaalinen. Oppaana pystyn olemaan konkreettisesti avuksi ja tiedän olevani hyödyllinen.

Ihmisläheisyys ja auttavaisuus ovat Villelle tärkeitä asioita. Auttamisen halu kasvoi entisestään, kun hänen äitinsä kuoli seitsemän vuotta sitten.

– Minun oli vaikea hyväksyä kuoleman väistämättömyyttä. En halunnut myöntää itselleni, ettei kuolemalle voinut mitään. Minulle jäi tarve auttaa aina kun se vain on mahdollista, Ville miettii.

Hoitoalan opinnot olivat Villelle itsestäänselvyys jo peruskoulussa. Hän on valmistunut lähihoitajaksi ja työskentelee lääkintävahtimestarina Töölön sairaalan ortopediselle leikkausosastolla Helsingissä.

– Vapaaehtoistyö on hyvää vastapainoa hoitotyölle. Vaikka molemmissa teen töitä ihmisten kanssa, työt ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Jarkon kanssa yhteistyössä on jatkuvuutta ja läheisyyttä eri tavalla kuin sairaalassa.

Toiset ihmiset huomioon

Opastoiminnan kautta näkövammaisen maailma on tullut Villelle tutuksi.

– Ainakin olen huomannut ettei näkövamma vaikuta elämään paljoakaan, kun sen kanssa on tottunut elämään. Toisaalta omaa näkökykyään on oppinut arvostamaan uudella tavalla.

Näkövammaisen kanssa liikuttuaan ympäristöään katselee Villen mukaan uudella tavalla.

– Sokkeloisissa käytävissä mietin, kuinka näkövammainen täällä selviäisi, myös korkeat kynnykset ja huoneiden sisäpuolen askelmat huomaan uudella tavalla. Yleensäkin kiinnitän huomioita asioihin, joita en normaalisti pane merkille.

Väkijoukoissa liikuttaessa oppaalla on tekemistä.

– Näkevien kanssa menevät tosissaan hermot. Ruuhkissa ihmiset eivät ota lainkaan huomioon toisiaan. Sokean valkoista keppiä ei olla huomaavinaankaan. Jarkko on siihen tottunut, mutta minua se ärsyttää, Ville kertoo.

Pojat ovat jutelleet näkemisestä ja siitä miten Jarkko hahmottaa maailmaa. Villen mukaan asioiden kuvailu näkövammaiselle ei ole ollenkaan niin vaikeaa kuin voisi kuvitella.

– Jarkko tietää muodot, hahmottaa värit lämmön ja kylmyyden perusteella. Unistakin olemme keskustelleet, niitä Jarkko ei näe kuvina vaan muiden aistien välityksellä.

Mahdollisuus nähdä maailma omalla persoonallisella tavalla on Villen mielestä kiehtova.

– On paljon asioita, jotka mieluiten jättäisin näkemättä. Olisihan se hauskaa jos vaikkapa kolkon lähiön voisi ajatella näyttävän edes hieman todellista kauniimmalta.

Anna Niemelä