Sen sijaan erityisesti työnantajajärjestöt ovat vaatineet nykyistenkin maksujen alentamista, koska heidän mukaansa yrittäjät joutuvat maksamaan maksuja, joilla ei ole mitään tekemistä itse yrittämisen kanssa.

Sosiaalisesta tai yhteiskunnallisesta vastuusta työnantajat eivät liiemmin — muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta — puhu. He ovat valmiit ottamaan vastaan valmiiksi koulutetut työntekijät. Vähemmän heitä ei kiinnosta "erityisosaajien" kouluttamisen vaatimien hyvinvointi-investointien jakamiseen.

Ja kun oikein rummuttaa, niin heltyväthän eri tahot.

Ensin poistui työnantajien lapsilisämaksu (perintä päättyi 1985, poistui laista vuoden 2000 alussa), sitten on muutettu muun muassa työttömyysturvan rahoitusrakennetta ja 1993 otettiin käyttöön ns. palkansaajien työeläkemaksu, jolla ei kansantalouden tasolla ollut mitään vaikutusta itse eläkejärjestelmän rahoitukseen. Sen sijaan se laski työntekijöiden ostovoimaa ja tulevaa eläkettä.

Nyt viimeksi olemme saaneet lukea sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Markku Lehdon johdolla työskennelleen Sosiaalimenotoimikunta 2000 -mietinnöstä, että "vakuutusperiaatteen noudattaminen edellyttää työantajan työn tekemiseen liittymättömien maksujen asteittaista poistamista".

Kyseessä ovat kansaneläke- ja sairausvakuutusmaksu. Niitä ei voida kuitenkaan poistaa yhtäkkiä, vaan sitä mukaa kun korvaavia rahoitusmalleja kehitetään. Kuinka ollakaan, tämäkin tavoite, kuten lapsilisämaksu tai palkansaaja-TEL, oli jo 1984 STK:n (Suomen Työnantajain Keskusliiton) selvityksessä Sosiaalipolitiikka muuttuvissa olosuhteissa. Siinä todettiin: "Vain ansioon suhteutetut osuudet tulisi rahoittaa työnantajien ja vakuutettujen maksuin. Tämän periaatteen mukaisesti työnantajan kansaneläkemaksu tulee poistaa kokonaan ja sairausvakuutusmaksu alentaa".

Sinänsä Lehdon Sosiaalimenojen kehitystä ja sosiaaliturvan rahoituksen turvaamista pitkällä aikavälillä selvittäneen SOMERA-toimikunnan työ on huolellista ja tasokasta. Siinä on haettu suuria linjoja ja kyetty niitä löytämäänkin. Toimikunnan mielestä "nykyisestä hyvinvointimallista ei pidä luopua, koska oikein mitoitettu ja toimiva sosiaaliturva on yhteiskunnan vahvuus".

Lehdon toimikunta esittää toimeentuloturvajärjestelmän selkiyttämistä verovaroin rahoitettavaan vähimmäisturvaan, työnantajan ja työntekijän lakisääteisillä maksuilla rahoitettavaan pakolliseen ansioturvaan sekä vapaaehtoisin maksuin toteutettavaan yksilölliseen turvaan. Pieniä tarkennuksia lukuun ottamatta entinen systeemi näyttäisi jatkuvan.

Työnantajien maksuosuus alentunut neljänneksen

Eurostatin tilaston mukaan suomalaiset työnantajat rahoittivat sosiaaliturvaa vuonna 1998 kaksi prosenttiyksikköä eli viitisen prosenttia vähemmän kuin muiden EU-maiden työnantajat keskimäärin (rahoitusosuus Suomessa 36,2 %, EU-maat 38,2 %).

Suomalaisia työnantajia helpommalla pääsivät vain mm. tanskalaiset, koska siellä 2/3 sosiaaliturvan rahoituksesta hoidetaan verotuloilla, sekä irlantilaiset, britit, luxemburgilaiset, portugalilaiset ja hollantilaiset.

Virallisissa tilastoissa Suomen työnantajien maksut saadaan näyttämään selvästi suuremmiksi kuin eräissä muissa EU-maissa tai Yhdysvalloissa. Tämä johtuu siitä, että TEL- ja muut eläkemaksut merkitään tilastoihin työnantajan maksamaksi. Sitähän ne eivät ole, vaan palkansaajan maksama, myöhemmin maksuun tuleva palkanosa, jonka työnantaja tilittää eläkelaitokselle — tai lainaa jo ennen sitä.

Jos tilastot oikaistaan tältä osin, niin suomalaisten työnantajien maksurasitus pienenee noin 18 prosenttiyksikköä eli ainoastaan tanskalaiset työnantajat maksavat vähemmän sosiaaliturvasta kuin suomalaiset. Erotus kompensoituu verotuksessa.

Tarkasteltaessa suomalaisen sosiaaliturvan rahoitusosuuksien muutosta vuodesta 1980, on havaittavissa, että työnantajien maksuosuus on pienentynyt 25 prosenttia eli neljänneksen ja vuodesta 1990 15 prosenttia eli runsaan kuudenneksen.

Puolestaan vakuutettujen maksuosuus on vuodesta 1980 kasvanut 70 prosenttia ja vuodesta 1990 44 prosenttia eli edelleen lähes puolella.

Vähäiset velvollisuudet

Suomalaisen työelämän sääntely ei ole monimutkaista tai raskaan velvoittavaa kuten esimerkiksi Saksassa, eräissä muissa EU-maissa ja Pohjoismaissa.

Myöskään suomalaisilla työnantajilla ei ole samaa henkilöstön ylläpitovelvoitetta kuin japanilaisilla tai samaa vähemmistöjen (vammaisten, värillisten tai naisten) työllistämistavoitetta kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa on tarkoitukseen säädetty laaja ja monipuolinen Disabilities Act (ADA). Jostain syystä kyseinen laki on jäänyt Suomessa varsin tuntemattomaksi.

Sekä Japanin että myös Yhdysvaltain toimet ovat paitsi inhimillisesti niin erityisesti kansantalouden mittakaavassa valtavia panostuksia kansakunnan sosiaaliturvaan ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Mutta kyse on myös kyvystä ja halusta kantaa yhteiskunnallista vastuuta. Siinä suomalaiset työnantajat eivät ole vahvimmillaan edes pohjoismaisessa vertailussa.

Pentti Peltoniemi

Hyötyjänä on ollut pääoma, erityisesti suurituloisin kymmenys. Muutosta ei voida perustella edes optioista saatavien verotulojen siunauksellisuudella, koska funktionaalinen tulonjako alkoi muuttua jo reippaasti ennen viime vuosikymmenen lopun optiovoittoja.

STM:n kirjassa todetaan, että tuloerojen kasvun taustalla on omaisuustulojen kasvu: "Sekä tulonsiirtojen että verotuksen tuloeroja tasoittava vaikutus on heikentynyt 1990-luvun puolivälin jälkeen". Yksi syy on tietenkin työllisyyden paraneminen, toisaalta joidenkin etuuksien taso on jäänyt jälkeen yleisestä tulokehityksestä.