
Hiljaa ei hyvä tule
iin pitkälle kuin erilaisia työolobarometreja
ja työilmapiirikyselyjä taaksepäin selaa, yksi niiden tulos ei näy muuttuvan,
nimittäin ihmisten suuri huoli työpaikkansa pysyvyydestä.
Tämä huoli tai pelko on ollut tietysti palkkatyöllä elävän ainainen vieras, mutta
erityisen syvälle se syöpyi selkäpiihin viime vuosikymmenen vaikeina aikoina. Pelko ei
juuri tunnu helpottavan, vaikka talous on kasvanut seitsemän kahdeksan vuotta ja
työllisyys parantunut sadoilla tuhansilla uusilla työtilaisuuksilla.
Kun työministeriö mittasi viime syksynä työllisten tulevaisuuden odotuksia, kaksi
kolmesta piti mahdollisena, että 1990-luvun tapahtumat voivat toistua kuluvan
vuosikymmenen aikana. Samassa mittauksessa palkansaajien optimismi paremmasta
työllisyydestä oli lopahtanut ja kääntynyt nopeasti jopa suureksi epävarmuudeksi
tasajalkaa taantuneen talouskasvun kanssa.
Huoli työn jatkuvuudesta on tullut kärjekkäästi esiin myös jokaisessa SAK:n
työilmapiirimittauksessa. Tuoreimmassakin, viime kuun lopulla julkaistussa, parempi
työllisyys pysyy ylivoimaisena ykkösenä, kun kansalaiset nimeävät seuraavan
tulokierroksen pääasian.
Tätä taustaa vasten on johonkin mittaan saakka ymmärrettävissä se synkkä
hiljaisuus, joka meikäläisillä työpaikoilla nyt vallitsee ja jota tässä lehden
numerossa pyritään käsittelemään.
Varsinkin ristiriidoissa työnantajan kanssa entistä useampi sulkee suunsa,
äänestää tyhjää, eikä protestoi, vaikka sitten menettäisi lakeihin ja sopimuksiin
perustuvat oikeutensakin. Kovaa poikaa tai tyttöä ollaan korkeintaan kahvitauolla
kavereitten kesken tai puretaan pahaa mieltä perhepiirissä.
SAK:n tutkimukset osoittavat, että keskustelut työsuhde- ja ay-asioista
luottamusmiesten kanssa ovat muutamassa vuodessa harventuneet kolmanneksella. Melkein
yhtä paljon yhteydenpito on vähentynyt muihin työpaikan edusmiehiin,
työsuojeluvaltuutettuihin ja osastojen kellokkaisiin. Yhtenäisyys ja toimintavalmius on
pudonnut puoleen siitä, mitä se oli vielä 1980-luvulla, eikä sitä silloinkaan voinut
kehua kuin joka kolmannella työpaikalla.
Hiljaisuuteen ja passiivisuuteen vaikuttaa myös yhä syvenevä tiedon puute ay- ja
sopimusasioista. Työmarkkinakysymykset kiinnostavat enää vajaata viidennestä
kansalaisista ja kolmannes ei välitä niistä tippaakaan. Kun selvä enemmistö
samanaikaisesti kuitenkin pitää ammattiliittoja tärkeinä, joutuu kysymään,
ymmärtävätkö ihmiset enää edes sitä, mikä liitto on ja ketkä sen oikein
muodostavat.
Kärjistäen tätä asioiden tilaa voisi kuvata sanalla ontto. Meillä on
luottamusmiehiä, joilta kohta puuttuvat taustavoimat, osastoja, joista monet pyörivät
pian eläkeläisten voimin, ja liittoja, joilla on omaa elämäänsä elävät konttorit
ja toimitsijat. Ne, jotka ilkkuvat ammattijärjestöistä ja paperitiikereistä samassa
lauseessa, saavat tällä menolla varmasti lisää vettä myllyynsä.
Työmaiden hiljaisuus ei tietenkään ole mikään irrallinen ilmiö, vaan yksi lanka
yhteiskunnallisen passiivisuuden monimutkaisessa vyyhdissä. Sen voi vielä hyvällä
tahdolla ymmärtää, jos ihminen samaistuu vaaleissa mieluummin missiin kuin pitkän
listan byrokraattiin, mutta jos hän menettää kiinnostuksensa keskeisen
elämänalueensa, työnsä tapahtumiin, kallistuu työelämän oikeuksien kiikkulauta
vaarallisesti monta piirua siihen suuntaan, mistä joskus lähdettiin.
Palkkatyöläinen
2.5.2002 nro 4/02 |