Tämä huoli tai pelko on ollut tietysti palkkatyöllä elävän ainainen vieras, mutta erityisen syvälle se syöpyi selkäpiihin viime vuosikymmenen vaikeina aikoina. Pelko ei juuri tunnu helpottavan, vaikka talous on kasvanut seitsemän kahdeksan vuotta ja työllisyys parantunut sadoilla tuhansilla uusilla työtilaisuuksilla.

Kun työministeriö mittasi viime syksynä työllisten tulevaisuuden odotuksia, kaksi kolmesta piti mahdollisena, että 1990-luvun tapahtumat voivat toistua kuluvan vuosikymmenen aikana. Samassa mittauksessa palkansaajien optimismi paremmasta työllisyydestä oli lopahtanut ja kääntynyt nopeasti jopa suureksi epävarmuudeksi tasajalkaa taantuneen talouskasvun kanssa.

Huoli työn jatkuvuudesta on tullut kärjekkäästi esiin myös jokaisessa SAK:n työilmapiirimittauksessa. Tuoreimmassakin, viime kuun lopulla julkaistussa, parempi työllisyys pysyy ylivoimaisena ykkösenä, kun kansalaiset nimeävät seuraavan tulokierroksen pääasian.

Tätä taustaa vasten on johonkin mittaan saakka ymmärrettävissä se synkkä hiljaisuus, joka meikäläisillä työpaikoilla nyt vallitsee ja jota tässä lehden numerossa pyritään käsittelemään.

Varsinkin ristiriidoissa työnantajan kanssa entistä useampi sulkee suunsa, äänestää tyhjää, eikä protestoi, vaikka sitten menettäisi lakeihin ja sopimuksiin perustuvat oikeutensakin. Kovaa poikaa tai tyttöä ollaan korkeintaan kahvitauolla kavereitten kesken tai puretaan pahaa mieltä perhepiirissä.

SAK:n tutkimukset osoittavat, että keskustelut työsuhde- ja ay-asioista luottamusmiesten kanssa ovat muutamassa vuodessa harventuneet kolmanneksella. Melkein yhtä paljon yhteydenpito on vähentynyt muihin työpaikan edusmiehiin, työsuojeluvaltuutettuihin ja osastojen kellokkaisiin. Yhtenäisyys ja toimintavalmius on pudonnut puoleen siitä, mitä se oli vielä 1980-luvulla, eikä sitä silloinkaan voinut kehua kuin joka kolmannella työpaikalla.

Hiljaisuuteen ja passiivisuuteen vaikuttaa myös yhä syvenevä tiedon puute ay- ja sopimusasioista. Työmarkkinakysymykset kiinnostavat enää vajaata viidennestä kansalaisista ja kolmannes ei välitä niistä tippaakaan. Kun selvä enemmistö samanaikaisesti kuitenkin pitää ammattiliittoja tärkeinä, joutuu kysymään, ymmärtävätkö ihmiset enää edes sitä, mikä liitto on ja ketkä sen oikein muodostavat.

Kärjistäen tätä asioiden tilaa voisi kuvata sanalla ontto. Meillä on luottamusmiehiä, joilta kohta puuttuvat taustavoimat, osastoja, joista monet pyörivät pian eläkeläisten voimin, ja liittoja, joilla on omaa elämäänsä elävät konttorit ja toimitsijat. Ne, jotka ilkkuvat ammattijärjestöistä ja paperitiikereistä samassa lauseessa, saavat tällä menolla varmasti lisää vettä myllyynsä.