– Minäkin osaan, kertoo Ismail, 10, kysymättäkin.

Baha, 4, ei kommentoi, pitääpähän vain tiukasti kiinni uudesta keltaisesta autosta.

Vuosi pakolaisten vastaanottokeskuksessa Turun Pansiossa on jo tuonut poikien elämään arkipäivän rutiinien ja säännöllisyyden turvaa. Siltä pohjalta on voitu käydä koulua, saatu kavereita ja opittu uuden kielen alkeita.

Perheen vanhemmat Hasan, 45, ja Liza, 36, tietävät, että Suomeen jääminen on epävarmaa. Tilapäisyyden tunne ei tahdo antaa sijaa uusille asioille, kuten kieliopinnoille. Mielen sopukoissa pyörivät ihmiset ja tapahtumat kotimaassa Tshetsheniassa, pakomatkat, paluu ja uudet lähdöt.

Kokemustensa puristuksessa vanhemmat eivät halua itsestään valokuvia eivät nimiä julkisuuteen.

– Joskus on niin ikävä kotiin, että melkein järki lähtee, pukee Hasan ahdistuksensa sanoiksi.

– Varmaa elämässämme on vain se, että Tshetseniaan emme voi palata, sanoo äiti Liza.

Pakolaisena naapuriin Ingushiaan

Tshetshenian sodan alkaessa 1990-luvun puolivälissä, maa alkoi polttaa. Perhe, jossa siihen aikaan oli kaksi poikaa, pakeni suin päin Ingushiaan Hasanin vanhempien luokse.

– Useimmat tshetsheenitaistelijat ja näitä auttaneet joutuivat pakenemaan. Me asetuimme kuka kenenkin hoteisiin, usein vieraitten ihmisten luokse, kertoo Hasan.

Ingushiassa perhe alkoi suunnitella matkaa Saksaan, joka Hollannin ja Belgian ohella oli ottanut hyvin pakolaisia vastaan.

– Onnettomuudeksemme meillä ei ollut ulkomaanpasseja, vaan vanhat neuvostopassit vuodelta 1977. Niihin ei ollut merkitty, että olemme Venäjän kansalaisia. Paperisota uusien passien saamiseksi kesti kauan ja maksoi meille yli 4 000 euroa, sillä kaikki piti hoitaa välittäjän kautta Ingushiasta. Sitten meiltä loppui aika. Ingushiassa alettiin tehdä tarkastuksia taistelijoiden löytämiseksi. Me otimme riskin ja palasimme kotiin Groznyihin, kertovat Hasan ja Liza.

Kaksi kertaa seinää vasten

Hasan kertoo pelastuneensa kaksi kertaa hyvin täpärästi.

– Ajoin ensimmäisen kerran autolla Ingushiasta Groznyihin. Heti rajan jälkeen tulin tarkastuspisteelle. Venäläiset sotilaat, jotka olivat aika juovuksissa, tutkivat autoa. Kun mitään ei löytynyt, he keksivät, että auto on varastettu. Kehotin katsomaan tietokoneelta, onko asia niin. Vastaus tuli nopeasti ja aseella tehostettuna. He sanoivat opettavansa minulle, miten kuuluu keskustella, kertoo Hasan.

– Minut pelasti kaksi naista, jotka sattuivat tulemaan paikalle. He alkoivat nimitellä venäläisiä murhaajiksi. Näin selvisin sillä kertaa, sanoo Hasan.

Toisen kerran Groznyin kaupungissa räjähti voimakkaasti ja kaikki lähellä olevat tshetsheenit pidätettiin epäiltyinä syyllisiksi.

– Meidät uhattiin ampua. Pidättäjät alkoivat kuitenkin tarkistaa papereitamme. Me groznyiläiset pääsimme vapaiksi, kaikki muut pidätettiin, eikä heistä sen jälkeen kuulunut mitään. He yksinkertaisesti katosivat.

Unelmamaa Saksa

Sota puhkesi uudelleen syyskuussa 1999. Lyhyeksi jääneenä rauhanaikana Groznyin asukkaat olivat varautuneet uuteen sotaan. Venäläisten hautaamia aseita kaivettiin taistelijoiden käyttöön.

Kun sota sitten alkoi, perheellä oli edessään uusi pakomatka, jolle lähdettiin marraskuussa 2000. Suunnitelmien mukaan Saksaan piti mennä Kaliningradin ja Puolan kautta. Sinne päästiinkin, mutta rimaa hipoen. Puola ei tuohon aikaan suhtautunut kovinkaan suopeasti tshetsheenipakolaisiin.

– Puolalaiselle tuttavan tuttavalle olimme maksaneet reilut 1 600 euroa avustamisesta Saksan rajan yli. Meidät saatettiin viideltä aamuyöllä rajalle, josta näimme meitä Saksan puolella odottavan auton, kertovat Hasan ja Liza.

Unelma särkyi

– Saksaan emme kuitenkaan päässeet. Rajalla alettiin ampua. Ymmärtääkseni ampujia oli kaksi. Toinen lähti puolalaisen perään ja toinen jäi vartioimaan meitä. Jouduimme puolalaiseen vankilaan ja myöhemmin selvisi, että maassa oli tehty tehoisku pakolaisten etsimiseksi, kertoo Hasan.

– Lisäksi meiltä tivattiin, olemmeko elintasopakolaisia. Kerroin, että kysymys on jostain ihan muusta, jatkaa Liza.

Perhe palautettiin venäläiselle vartioasemalle. Sieltä heidät aiottiin heti lähettää Tshetsheniaan. Hasan yritti neuvotella rajavartionpäällikön kanssa asiasta.

– Miksi minä en saa matkustaa niin kuin sinäkin, kysyi hän päälliköltä. Tämä vastasi puolalaisten vaativan perheen palauttamista Tshetsheniaan. Heille oli määrätty viiden vuoden kielto saapua Puolaan ja passeihin tehty merkintä "karkotettu". Rajavartion everstiluutnantti puolestaan antoi heille määräajan poistua seudulta.

He palasivat Groznyihin.

Helsingissä maahanmuuttaja auttaa toista

– Groznyitä pommitettiin jatkuvasti. Näimme myös naapurikylään lentävän neljä pommikonetta. Kun kaikki oli jo raunioina, tulivat koneet uudelleen ja alkoivat taas pommittaa. Melkein kaikkia kyliä on pommitettu ja sota jatkuu tälläkin hetkellä, murehtivat Hasan ja Liza.

– Tuttavamme Kaliningradissa kertoi, että saattaisi olla mahdollista matkustaa Suomeen. Soitimme aina Ingushiasta. Jokaista puhelua varten meidän piti matkustaa sinne. Lopulta teimme päätöksen lähteä ja 10. helmikuuta istuimme junassa Moskovaan ja sieltä Kaliningradiin Valko-Venäjän kautta. Päädyimme Kaliningradin miliisiasemalle, josta tuttavamme haki meidät, kertoo Hasan.

– Toisten tuttujen avulla selvisimme lopulta eteenpäin ja helmikuun viimeisenä päivänä 2001 saavuimme Helsingin rautatieasemalle ja yritimme löytää poliisin. Suomalaiset eivät ymmärtäneet, mitä halusimme ja varmuuden vuoksi he väistelivät. Vastaamme käveli somalimies, hän neuvoi meille taksin ja pyysi sitä ajamaan vastaanottokeskukseen, kertovat Hasan ja Liza.

Tshetshenia ei unohdu

Tshetshenian sota jatkuu vieläkin. Vanhemmat ovat alkaneet pelätä kasvien poikiensa puolesta. Molemmat sanovat, että poikien lähettäminen kotiin ja armeijaan on hyvin vaarallista. Ihmisiä pidätetään jatkuvasti ja heidät vapautetaan vain rahasta. Sotilaiden tarkastuspisteitä lisätään koko ajan ja tilanne voi vielä kärjistyä. Maa on myös laajalti miinoitettu, siellä on paljon lapsia, joilta on miinoissa mennyt jalkoja ja käsiä.

Tuttavien kertoman mukaan Hasania on käyty jo kolme kertaa kyselemässä.

Myös käytännön syyt tekevät paluusta hankalan.

Sukulaisten kautta on saatu kirje "tekniseltä inventaario-osastolta". Siinä kerrotaan, että heidän kotinsa on tuhoutunut "sotatoimien takia".

Hilkka Jukarainen

Pansion Baabelin torni

  Baabelin torniksi sanoo SPR:n vastaanottokeskuksen johtaja Ritva Tuohiniemi työpaikkaansa Pansiossa.