Työelämän aikaisemmat suuret muutokset kiinnittyvät elinkeinorakenteeseen: maa- ja metsätalouden korvasi ensin teollisuus ja sitten palveluelinkeinot.

Nykyinen muutos liittyy elinkeinojen sisäiseen kehitykseen: toimialojen työllisyyden painopiste siirtyy valmistuksesta koordinaatio- ja asiantuntijatehtäviin. Esim. metallin työllisten määrästä asiantuntijatyön osuus kasvaa nykyisestä kolmanneksesta liki puoleen vuoteen 2020 mennessä. Käänne teollisesta kapitalismista tietoteolliseen kapitalismiin korostaa asiantuntijatyön kasvua.

Käsistä korvien väliin

Ammattirakenteen kehitys vaikuttaa erityisesti ammatillisen ja poliittisen työväenliikkeen tulevaisuuteen. SAK:n jäsenmäärä ja vasemmistopuolueiden kannatus perustuvat teollisuuden, rakennustoiminnan ja palvelualojen työntekijöihin.

Kun työntekijöiden määrä ja väestöosuus supistuvat, joutuu työväenliike hakemaan uusia keinoja vaikutusmahdollisuuksiensa säilyttämiseen. Työväenliikkeen tilanne muistuttaa Maalaisliiton tilannetta toisen maailmansodan jälkeen. Sen maatalouteen ja maaseutuun perustuva kannatuspohja murentui kaupunkeihin ja teollisuuteen suuntautuneen suuren muuton myötä.

Muutosta ei voi eikä ole syytä pysäyttää. Sen ytimenä on tuotannon tehostuminen teknologian laajentuvan käytön ansiosta. Työ siirtyy käsistä korvien väliin. Muutosta vauhdittaa tietotekniikka sekä pääoman ja tuotannon lisääntynyt liikkuvuus kansainvälisten markkinoiden avautumisen myötä.

Kyseessä on uusi vaihe siinä kehityksessä, jonka Englannin teollinen vallankumous aloitti 1700-luvun lopulla, ja joka on jauhanut hyvinvointia siihen osallistuneiden maiden kansalaisille.

Muutokseen voidaan vaikuttaa

Kaikissa kehittyneissä maissa teollisuustyöpaikkojen määrä supistuu lisääntyvän automaation sekä halvan työvoiman maiden kilpailun vuoksi. Se voidaan pysäyttää ja kääntää kasvuun erikoistumalla korkean teknologian aloille, jotka vastoin yleistä virtaa kasvattavat tuotantoa ja työllisyyttä.

Korkean teknologian alat edellyttävät kuitenkin suurta tutkimus- ja tuotekehityspanostusta, runsaasti pitkälle koulutettuja tutkijoita ja asiantuntijoita, ja ne puolestaan kasvualustakseen laajaa tieteellistä perustutkimusta ja siihen liittyviä tieteellisiä peruspalveluita.

Paradoksaalinen johtopäätös on, että teollisuustyöpaikkojen säilyttäminen ja kasvattaminen edellyttää sijoittamista asiantuntijoiden tuottamiseen.

Ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa on noin 100 000 aloituspaikkaa, joista 55 000 ammatillisissa oppilaitoksissa. Ammattirakenteen muutoksen vaatima koulutustarve (vrt. kuvio) yhdessä eläkkeelle siirtyvien korvaamisen tarpeen kanssa edellyttää ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen aloituspaikkojen lisäämistä 10 000—15 000. Vastaava vähennys tulee tehdä ammatillisesta koulutuksesta.

Muutos on suuri ja se johtuu pääosin siitä, että ammattirakenteen kehityksestä huolimatta korkeakoulutusta ei ole liki kymmeneen vuoteen juuri lisätty.

Hyvinvointi käsissämme

Koulutustarjonnan rakenteen jälkeenjäämisestä seuraa ongelmia paitsi maamme talouden ja työllisyyden kehitykselle myös välittömästi hyvinvoinnille ja sen jakautumiselle.

Korkeakoulutetun työvoiman niukkuus merkitsee korkean teknologian tuotantoon investoitavien koti- ja ulkomaisten pääomien siirtymistä halvan ja runsaan korkeakoulutetun työvoiman maihin. Työvoiman niukkuus nostaa sen hintaa, minkä vuoksi työintensiivisen tutkimus- ja tuotekehitystoiminnan toteuttaminen ei ole Suomessa enää kannattavaa.

Julkisen sektorin tuottamat hyvinvointipalvelutkin rakentuvat pitkälle korkeakoulutettuun työvoimaan. Työvoiman puute ehkäisee julkispalveluiden toteuttamista, nostaa työvoiman hintaa, julkisten palveluiden kustannuksia ja veroastetta. Hyvinvointipalveluiden riittämättömyys muodostaa pullonkauloja myös teollisuuden toiminnalle, sillä opettajapulan vuoksi ammatillinen koulutus ei pysty tuottamaan riittävästi työntekijöitä.

Tuloerot kasvavat. Korkeakoulutettujen pula johtaa palkkatason nousuun, samalla kun ammatillisesti koulutettujen runsas tarjonta ja korkea työttömyys hillitsee tämän ryhmän palkkakehitystä.

Maamme tuleva hyvinvointi on kirjaimellisesti käsissämme. Ratkaisuja on tehtävä viimeistään nyt, jotta voimme korjata jo syntyneen vahingon ja varautua tulevaisuuden työvoimatarpeisiin.

Valtansa huipulla oleva ammatillinen ja poliittinen työväenliike on avainasemassa. Sen päätöksistä riippuu, perustuuko Suomen kansainvälinen talousrooli tulevaisuudessakin uuteen teknologiaan ja korkeaan osaamiseen ja onko maassa jatkossakin korkeatasoisia hyvinvointipalveluita tuottava julkinen sektori.

Olli Poropudas
erikoistutkija
Helsinki

Huumeruiskujen jako vähentää jossain määrin tartuntatauteja. Se on hyvä. Toisaalta jako antaa väärän viestin yhteiskunnan suhtautumisesta huumeisiin. Viesti alentaa huumeiden käyttökynnystä ja lisää käyttöä. Käyttäjien määrän lisääntyessä myös ruiskuihin liittyvät tartuntataudit lisääntyvät. Huumeongelma pahenee.

Ylläpitohoito vähentää huumeriippuvaisten tekemiä omaisuusrikoksia, koska aineen saa ilmaiseksi. Rikollisuuden kannalta tämä näyttää hyvältä. Riippuvaisen perusongelma silti säilyy. Laiton huume vaihtuu lailliseen, mutta peruskysymys, elämää tuhoava huumeriippuvuus säilyy. Tilanne muistuttaa samaa jos alkoholistille jaettaisiin terveyskeskuksissa ilmaista viinaa. Huumeongelma pahenee.

Korvaava ylläpitohoito voi osaltaan myös alentaa huumeiden käyttökynnystä. Se vähentää huumeisiin liittyvää pelkoa ja antaa väärän viestin suhtautumisesta huumeisiin. Tehokkaimmat huumehoidot ovat niitä, joissa ei käytetä lääkkeitä.

Suomessa huumeiden ja laillisen huumeen, alkoholin, käyttö kasvaa nopeasti. Osasyy ongelman pahenemiseen on löysä huumepolitiikka. Hyvää tarkoittava pehmeä huumepolitiikka on epäonnistunut. Huumepolitiikassa tarvitaan uudelleen arviointia.

Toipuneet huumeidenkäyttäjät ja heidän järjestönsä kannattavat varsin yleisesti tiukempaa huumepolitiikkaa. Huumeruiskujen jakoon he ja järjestöjen huumetyöntekijät suhtautuvat kriittisesti.

Huumeongelmaiseksi ei tule muuten kuin käyttämällä huumeita. Huumeiden käyttö ei ole lääketieteellinen kysymys. Käyttö synnyttää kuitenkin suuria henkilökohtaisia ja kansanterveydellisiä ongelmia, joita voidaan lievittää lääketieteen keinoin. Lääketieteessä ongelmia hoidetaan perinteisesti lääkkeillä eli kemialla. Päihdeongelmissa kysymys on kemiallisten aineiden väärinkäytöstä, joka on terveydelle vaarallista ja huumeiden osalta myös laitonta. Kemiallista riippuvuutta on vaarallista hoitaa kemialla, joka jatkaa tai synnyttää uuden riippuvuuden.

Päihdeongelmia voidaan estää aivan toisella tavoin kuin sairauksia. Huumeongelmasta ei tulisi tehdä lääketieteellistä asiaa siinä määrin kuin meillä tehdään. Laittomien huumeiden käytön estäminen on ensi kädessä poliisi- ja laillisuuskysymys. Jos huumetyön voimavarat ja huomio keskitetään päihteiden seurauksiin, itse ongelma kasvaa lumivyöryn tavoin. Ainoaa tehokasta huume- ja päihdetyötä on ennaltaehkäisevä työ. Tämä työ tarvitsee sekä viranomaistasolla että vapaaehtoistoimintaan lisää voimavaroja.

En voi kannattaa lepsua nykylinjaa. Sen täytyy olla erehdys. Se perustuu hallituksen puutteelliseen ja pinnallisen asiantuntemuksen varassa tehtyyn esitykseen.

Risto Kuisma
Pornainen