lkoministeri Erkki Tuomioja sanoi viime vuonna ilmestyneessä, Unionin laajentumista käsitelleessä Eurooppa-tiedotuksen kirjasessa, että vaikka kukaan ei tiedä, miltä EU muutaman vuoden kuluttua näyttää, on keskeistä, että tehtävillä päätöksillä on kansalaisten enemmistön vankka tuki kaikissa jäsenmaissa.

Samalla asialla kävi viime viikolla Helsingissä EU:n tulevaisuutta pohtivan valmistelukunnan puheenjohtaja, Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d'Estaing. Myös hänen sanomansa oli, ettei EU:sta voi muodostua vahvaa, jos kansalaiset eivät ole sitä tukemassa.

Tämän ihmiskasvottoman Euroopan ongelman on nostanut näiden valtiomiesten ohella esiin moni muukin, eikä kellään tunnut olevan järkevää tai ainakaan yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua siihen. Giscardkin puhui jostain paperinmakuisesta EU-parlamentin ja kansallisten parlamenttien yhteiskokouksesta, joka muka lähentäisi eurooppalaisia toisiinsa.

Ehdotusta käy epäileminen pelkästään sillä perusteella, että jo valtiollisella tasolla kansalaisten ja heidän parlamenttiedustajiensa välillä aukeaa useimmissa maissa syvä kuilu ja politiikan suosio mataa lähes kaikkialla alamaissa.

Unionin ja sen kansalaisten eriseuraisuudella on vankka historiallinen taustansa. EU:han perustettiin aikanaan Roomassa 1950-luvun lopulla talousyhteisöksi, eikä tämä leima ole siitä juuri kuluneiden vuosien mittaan lähtenyt. Parhaillaankin päällimmäinen pauhu Brysselissä käy Unionin kasvu- ja vakaussopimuksen ympärillä, kun Saksa, Ranska, Italia ja Portugali ovat saaneet luvan lipsua yhdessä hyväksytystä budjettikurista.

EU kulkee edelleen vahvasti paitsi taloudellisen myös eliitin projektin maineessa. Unionin sosiaalinen puoli on edelleen lapsen kengissä. Kuvaruutuun ilmestyy harva se ilta puhuva pää Brysselistä, mutta sanomaa on useimmiten lähes mahdoton yhdistää tavallisen ihmisen arkipäivään, vaikka sitä koskevia päätöksiä olisikin tehty.

Yleinen harha ihmisten keskuudessa on myös se, että päätöksiä latoo pöytään Bryssel. Harvemmin tullaan ajatelleeksi, että kaikki merkittävimmät Unionin tasolla tehtävät ratkaisut perustuvat asioiden valmisteluun jäsenmaissa.

Joku viisas sanoikin joskus, että tärkeämpää kuin ostaa lentolippu Brysseliin, on ajaa Helsingin kaupungin raitiovaunulla Aleksanterinkadulle ja Katajanokalle.

Tietoa Unionin tulevaisuuden rakentelusta meillä siis on, tiedotushaluisten, kansalaisia palvelevien virkamiesten kanssa voi olla toinen juttu.

Giscardin valmistelukunnan päätehtävä on miettiä sitä, miten EU:n yhteisyyttä voitaisiin tulevaisuudessa syventää, pitäisikö Unionilla olla esimerkiksi sitovat perusoikeudet tai perustuslaki, yhteinen ulkopolitiikka tai armeija.

Toinen ja suomalaisille ilman muuta läheisempi tulevaisuuden kysymys on se, mitä meille merkitsee EU:n laajentuminen itään. Tämä aihepiiri varastaa varmaan pääroolin niistäkin 15 tilaisuudesta, joita palkansaajien keskusjärjestöt paraikaa EU:n tulevaisuudesta pyörittävät.

Jos euro toi kansalaisille konkretiaa Unionin olemassaolosta, samaa voi sanoa laajentumisestakin. Sitä on tähän mennessä ainakin ay-liikkeessä käsitelty voittopuolisesti — ja sinänsä aivan oikein — työllisyyskysymyksenä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt esimerkiksi se, mitä sata miljoonaa uutta ja köyhää EU-kansalaista merkitsee elintasollemme.