Ei monta, mutta tarpeeksi monta, että osasto 174 voidaan lopettaa. Ehnvall on laskenut, että osastolle kertyi elinpäiviä 58 vuotta, kaksi kuukautta ja kolme päivää. Osasto perustettiin kesäkuussa 1945, jolloin siihen liittyivät sataprosenttisesti kaikki Lassfolkin pitsitehtaan työläiset. Jäseniä oli silloin 94, kymmenen vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli lähes 200.

– Ammattiosastoon liittyminen oli itsestään selvä juttu, mutta kokouksia ei saanut aluksi pitää tehtaalla, sanoo Ehnvall ja vilkaisee ranskalaisia viivojaan. Lucian päivänä 1947 perustettiin sairaskassa. Hampaat vedettiin pois ilmaiseksi, mutta ei paikattu. Jos tarvittiin tekohampaat, yläleukaan ne sai yhtenä vuonna ja alaleukaan seuraavana. Silmälasit, lääkärit ja lääkkeet olivat ilmaisia niille, jotka maksoivat roponsa kassaan.

Pietarsaaren osasto, samoin kuin Tammisaaren, Oravaisten ja Vaasan osastot, liittyivät Suomen tekstiilityöväen liiton ruotsinkieliseen jaosoton, joka perustettiin 1953.

– Jäsenmaksua alettiin periä suoraan palkasta 1956, työaika lyhennettiin 45 tuntiin 1959, samana vuonna perustettiin työttömyyskassa ja palkka alettiin maksaa pankkiin, Ehnvall kertoo.

Ensimmäinen kolmivuotinen sopimus vuonna 1966 oli pettymys: hintojen nousu söi palkankorotukset. Samana vuonna siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon.

Ensin katosi Lassfolk…

1970-luku alkoi irtisanomisilla, lomautuksilla ja työajan lyhennyksillä. Muutama vuosi myöhemmin olivat vuorossa pitkäaikaiset lomautukset, ja Lassfolkilla siirryttiin nelipäiväiseen työviikkoon. Halpatuonti oli kova isku, ja 80-luvun lopulla tekstiiliteollisuutta koettelivat konkurssit ja lopettamiset.

Eräänä huhtikuisena torstaina 1992 Lassfolk myytiin INKA:lle. Tieto tuli henkilökunnalle seuraavana päivänä. Lokakuun viimeisenä päivänä pitsit, nauhat, henkselit, kengännauhat, sukkanauhat ja korsetit ajettiin kaatopaikalle, tehdas lopetettiin ja 46 tekstiilityöläistä jäi työttömäksi. Vaihtoehdoiksi tarjottiin uudelleenkouluttautumista ja alanvaihtoa tai kortistoa.

Vuonna 1984 osastoon 147 liittyneet PT-Neuleen työntekijät ottivat osaston omakseen ja Kristina Granrothista tuli puheenjohtaja.

– Vuonna 2002 päättyi myös PT-Neuleen tarina, kymmenen jäsentä sai lähteä. Itse sain hommia metallialalta, muut siirtyivät töihin leipomoon, lähtivät koulun penkille tai päätyivät eläkeputkeen. Ikä teki asiat hankalaksi, 50-vuotiaan ei ole helppo löytää työtä, Granroth sanoo.

...ja nyt on vuorossa osasto 147

Tekstiilin järjestösihteeri Tuula Ruokonen heiluttaa nuijaa. Tottuneesti, sillä osasto 147 ei ole ainoa tekstiilialan ammattiosasto, joka on Suomen tekstiiliteollisuuden kriisin myötä kadonnut.

– Jäsenet, kortistossakin olevat, haluavat kuulua jonnekin, Ruokonen sanoo ja ehdottaa Kokkolan Tevaa, jossa on 360 jäsentä ja oma toimisto. Kukaan ei vastusta. Arkisto menee Pietarsaaren museoon, joka on jo aikaisemmin saanut valokuvat ja videon Lassfolkin viimeisistä ajoista. Käteisvarat siirretään rahastoon, josta ne jaetaan stipendeinä koululaisille.

Ruokonen kiittää osastolaisia toiminnasta ay-liikkeessä.

– Me kiitämme omasta puolestamme, Kari Ehnvall sanoo yksinkertaisesti.

Sitten vuorossa ovat kakku ja muistot. Kolmikko Gurli Hatt, Rita Helander ja Ruth Herrmans, jotka ovat yhteensä tehneet töitä Lassfolkilla 89 vuotta, lähtivät eri suuntiin vuonna 1992: Rita on ollut vuoroon työllistettynä kirjastossa ja vuoroin kortistossa, Gurli olisi mielellään jatkanut työntekoa, mutta päätyi eläkeputkeen, ja Ruth pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kaikki kolme ovat toimineet sihteerinä osastossa 147. Rita myös puheenjohtajana. Kokouksissa kävi paljon väkeä ja niitä pidettiin usein täällä Pirilössä.

– Toiminta on viime aikoina hiipunut, mutta työikäisiä jäseniäkään ei enää ole kuin muutama kymmenen, Kari Ehnvall sanoo.

Mutta muistot ovat jäljellä ja ne ovat suurimmaksi osaksi myönteisiä ja arvokkaita.

– Olisimme mielellämme nähneet, että joku olisi jatkanut ammattiosaston toimintaa, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut, sanovat Karl ja Kristina.

Tuula Ruokosenkin mieli on jotenkin haikea. Sukupolvenvaihdoksesta tuli 147:ssäkin liian kova pähkinä.

– Onko niin, että yritämme panna ihmisiä liian suuriin saappaisiin? Aiemmin lähdimme siitä, että ihmiset selviävät itse ja liiton edustajat kävivät harvoin. Minulla on muutama osasto, joiden hyvinvoinnista olen huolehtinut aivan erityisesti, kun uusi sukupolvi on astunut remmiin. Käyn paikalla muutaman kerran vuodessa ja soittelemme myös puolin ja toisin aika usein, hän sanoo. Ongelmia aiheuttaa aika, ja jossain määrin myös se, että isot ja pienet osastot eivät aina ymmärrä toistensa vaikeuksia, Ruokonen toteaa.

Kuorma-auton lavalla meren rannalle

Toisen kahvikupillisen jälkeen esiin alkaa pulpahdella muistoja. Kesäjuhlat, jolloin työläiset asettuivat perheineen kuorma-auton lavalle. Perillä seurusteltiin, syötiin ja pulahdettin mereen Pörkenäsissä. Joulujuhlat olivat verrattomia: teatteria, tanssia ja juhla-ateria. Arki siinä välissä oli kovaa, mutta yhdessä viihdyttiin.

Yhteishenki oli Lassfolkilla hyvä loppuun saakka. Valtaosa meistä oli ollut tehtaalla kauan, joten olimme kasvaneet yhteen, sanoo Ruth Herrmans.

Rita Helanderille Lassfolk oli jotakin mikä oli ollut aina: sekä hänen äitinsä että isoäitinsä olivat vanhoja tehtaalaisia.

– Muistatteko miten "insinööri" Werner Lassfolk katsoi aamukierroksellaan, hän kysyy.

– Oli oltava oikeassa paikassa! Mutta hyväsydäminen hän oli, myönsi työläisille korottomia asunto- ja autolainoja.

Lassfolk elää monen pietarsaarelaisen laatikoissa pitseinä ja nauhoina, jotka on ostettu silloin, kun tehtaan lopettamisesta oli jo päätetty.

– Meidän valttimme olivat lyhyet sarjat. Tavara meni kotimaan markkinoille lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa, jolloin sitä myytiin Venäjälle. Se oli hirveän kallista ja hirveän hankalaa. Eivätkä työntekijät olleet aina kovin iloisia, kun me asentajat tulimme ja otimme kudokset alas kesken kaiken, muistelee Ehnvall, joka työskenteli tehtaalla asentajana 38 vuotta.

Karl, entinen työsuojeluvaltuutettu, on hiukan huonokuuloinen useimpien vanhojen lassfolkilaisten tapaan. Melu, joka oli voimakkuudeltaan 100—110 desibeliä, vahingoitti monen kuuloa ennen kuin työsuojelu tuli toden teolla kuvaan 70-luvulla.

– Nyt jää enemmän aikaa vanhojentansseille, nauraa Kari Ehnvall, ja muut osastolaiset yhtyvät nauruun. Lassfolkilaisten yhteiset tapaamiset on nyt pantu jäihin, mutta yhteisiä muistoja ei kukaan voi ottaa pois. Eikä yhteishenkeä.

Ingegerd Ekstrand