Ensimmäiset vaalit pidettiin työväenliikkeen mustana vuotena 1918. Ne toimitettiin jokavuotisina aina 1920-luvun puoliväliin saakka, jolloin siirryttiin kolmivuotiseen vaalikauteen. Vuotta pitempi nykyjärjestelmä tuli lakiin 1960.

Neljän vuoden takaisissa kuntavaaleissa oikeuttaan äänestää käytti noin joka toinen eli 56 prosenttia neljästä miljoonasta äänioikeutetusta. Tulos on paikallisvaalien historian heikoimpia, jopa lähellä viime sotien aikaista, 60 vuoden takaista tasoa.

Innokkaimmin eli yli 79-prosenttisesti kansalaiset osallistuivat kuntapolitiikkaan tasan 40 vuotta sitten ja aktiivisuus jatkui vahvana aina 1990-luvun lamavuosiin saakka. Samalta aikajanalta mitattiin myös eduskuntavaalien korkeimmat äänestyslukemat. Oikeisto manaa näitä vuosia edelleen umpipoliittisiksi.

Vuosikymmenten takaisia huippuprosentteja ei ehkä kannattaisi muuten hehkuttaa, ellei vaaliaktiivisuus sattuisi tarkasti yhteen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisvuosien kanssa.

Vilkaisu yksin SAK:n tuon ajan saavutuksiin paljastaa, miten merkittäviä yhteiskunta- ja sosiaalipoliittisia uudistuksia laajalla kansalaisaktiivisuudella saatiin aikaan. Silloin äänessä olivat myös maan hiljaiset ja vähäosaiset, jotka työväenliike ja ammattijärjestöt näyttävät nyt kadottaneen.

Kun parhaista vaalivuosista on tultu tähän päivään ja hukattu neljänneksen verran äänestäjiä, näitä elämää turvaavia tukijalkoja on ryhdytty kalvamaan ja katkomaan. "Uudistuksilla" toki edelleen korskutaan, mutta todellisuudessa leikataan minkä juljetaan.

Näiden vaalien alla kansalaiset ovat mielipidekyselyissä nostaneet tärkeimmiksi kuntapalveluiksi sairaiden, vanhusten ja lasten hoivan sekä ihmisen kokoisen turvallisen elinympäristön. Juuri nämä peruspalvelut pantiin kansalaisten yhteisestä tahdosta kuntoon noina "ylipoliittisina" vuosina.

Nyt tätä "umpipolitiikkaa" täytyy palvelujen turvaamiseksi saada lisää.