Julkunen listaa suuren joukon käytännön toimia, joilla tähän suuntaan on edetty: ulkoistaminen, kilpailuttaminen ja tilaaja-tuottaj-malli; kotitalousvähennys ja palveluseteli; kotona tehtävän hoitotyön tuki; matalapalkkatuki; valtion henkilöstön vähentämispäätös.

Ehkä puhuttelevin Julkusen esimerkeistä on matalapalkkatuki. Tukityöllistämisen painopistettä on nopeassa tahdissa siirretty pois julkiselta sektorilta. 1990-luvun puolivälissä yritysten ja järjestöjen osuus tukityöllistetyistä oli kuudesosa, nyt noin puolet. Hätkähdyttävää on näin luotujen uusien matalapalkkaisten töiden yksittäishinta: 60 000 euroa vuodessa. Julkunen huomauttaa, että samalla hinnalla julkiselle sektorille voisi palkata puolitoista sairaanhoitajaa. Vastenmielisyys julkisia töitä kohtaan tulee valtiolle todella kalliiksi.

Kaiken tämän seurauksena Suomen eroavuus muihin Pohjoismaihin näkyykin selkeimmin julkisten töiden suhteellisessa vähyydessä ja toisaalta korkeassa työttömyysasteessa. Vuonna 2005 julkinen sektori työllisti 560 000 henkeä. Jos Suomi noudattaisi pohjoismaista mallia, määrän pitäisi olla tutkija Pekka Sinkon arvion mukaan 200 000 henkilöä enemmän (Valtioneuvoston kanslian raportti 3/05).

On kaksi mahdollisuutta. Jos hyvinvointipalveluiden julkinen tuottaminen on viimeinen "sosialistinen", siis talouden dynaamisuutta lamauttava ja tehottomuuteen tuomittu jäänne, julkisen sektorin vetäytyminen tuottajasta tilaajaksi on vääjäämätön ja ainoa edistyksellinen suunta. Jos näin on, Suomi on edelläkävijä ja muut Pohjoismaat vajoamassa näivetystautiin.

Jos taas on niin, että hyvinvointipalvelujen tuottaminen eroaa ratkaisevasti tavarantuotannon teollisesta logiikasta ja juuri siksi niiden julkinen organisointi on järkevin tapa tuottaa niitä, silloin pyrkimys kohti kätkettyä hyvinvointivaltiota näyttäytyy 1990-luvun alun laman vauhdittamalta harharetkeltä, jonne Suomi muista Pohjoismaista poiketen on eksynyt.

Raija Julkunen kysyy kirjoituksensa lopuksi näin:

"Olisiko niin, että jos meillä olisi laajempi julkinen työllisyys ja tämän myötä pienempi työttömyys- ja syrjäytymisongelma, niin suomalaisen sosiaalipolitiikan ei tarvitsisi askaroida loputtomasti köyhyyden, vähimmäisetuuksien, toimeentulotuen, sen sanktioiden ja etuoikeutetun tulon, työmarkkinatuen, työmarkkinatuen vastikkeiden, kannustinten, loukkujen, aktivoinnin ja sosiaalisen kuntoutuksen kanssa? "

Vaikka monien tutkimusten valossa kansalaisten selkeä valtaenemmistö kannattaa nimenomaan julkisesti organisoituja hyvinvointipalveluja, Suomessa on kuitenkin totuttu siihen, että eliitti vie ja kansa vikisee. Siksi on syytä ounastella, että käydään ensi kevään eduskuntavaalien taistelu millaisin tunnuksin tahansa ja valitaan maalle millainen hallitus tahansa, nykyinen julkisen sektorin häivyttämiseen johtava linja tulee jatkumaan.

Mutta eihän sitä koskaan etukäteen ihan varmasti tiedä.