– Hyvät kuulijat, täällä Ryskynsuo, erikoiskoe kolmetoista ja Bo-Erik Boström.

– Laumoittain enempi tai vähempi haltioitunutta yleisöä hihkuu ja hikoilee täällä Sydän-Suomen suviyössä ja lisää lappaa metsän täydeltä sikäli kuin aitaa ja järjestysmiehiä saadaan nurin.

– Liikkellä näyttää olevan kaikenikäisiä ja -kokoisia kumpaakin sukupuolta yksin, pareittain ja parvissa, suvuittain ja kyläkunnittain. Tunnelma on lämmin. Lapset, vanhukset ja liikuntakyvyttömät autellaan huomaavaisesti ojan yli maantien puolelle, ettei mitään jännää jäisi näkemättä. Odotus tihentyy.

– Ja sieltähän he saapuvatkin, nuo Ryskynsuon kuulut hirmut. Sain tuossa avustajilta tuoreen tiedon, jonka mukaan Vertti otti pohjat jo edellisellä eekoolla, mutta varmaan myös Ruuno ja Kuuno ovat pitäneet vauhtia yllä ja tarjonnevat jälleen kovan vastuksen.

– Veljekset asettuvat perinteisille paikoilleen eturintamaan, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Sieltä kiitää jo ensimmäinen auto halki hentoisen hämärän.

– Kansa kohisee, huokailee, pyörtyilee sinne tänne. Heikkohermoisimmat väistävät jo vähän. Mutta eivät Ruttuvaaran pojjaat!

– Siinä he seisovat hiljaa huojahdellen, nuo kolme karua miestä, aivan kuin eivät tajuaisi tuon taivaallista vinhasti lähestyvästä vaarasta. Pelosta nämä pojat eivät nyt mitään tiedä, tuskin juuri muustakaan.

– Jo syöksähtää ulvova peto Ryskynsuon suoralle ja tulta leiskuvat hänen hirmuiset silmänsä koska ampaisee hän kuin louhikäärme kohti veljesten piskuista joukkoa.

– Muu väki lakoaa metsän suojaan, mutta jokseenkin suorina seisovat veljekset, juurevina kuin ikitammet.

– Vertti näyttää tällä kertaa aloittavan taiston. Verryttelypusero rennosti roikkuen, toinen käsi syvällä taskussa hän astahtaa keskemmäs tietä. Auto lähestyy hurjaa vauhtia, valonheittimien kiila tavoittaa jo pelottomasti toikkaroivan miehen. Kumpi väistää? Vetoja lyödään, joku on jo ostamassa perikunnalta Vertin hyviä kumisaappaita, joiden olettaa jäävän jotensakin ehjiksi.

– Miten käy?

– Rallikuskin hermot pettävät ensin, ja ojan kautta koukataan. Pakoputki jää hatelikkoon. Yleisö kohisee ja kuhisee, järjestysmiehet rientävät onnittelemaan voittajaa. Nyt Verttiä heitetään ilmaan, otetaan kiinni, heitetään uudelleen, ei oteta kiinni.

– Sitten näyttääkin mallia pitkän peruskuntokauden karaisema Ruuno, veljeksistä vanhin.

– Vastustaja on paha. Se tulee ainakin tuhatta ja sataa ellei kovempaakin, maassa se pistäytyy vain korkeimpien nyppylöiden harjalla. Turboa on tuhottomasti, lieneekö Ruunolla minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tuu pois, pyytää jo Kuunokin.

– Mutta Ruuno ei luovuta. Hän huitoo valkoisella muovikassilla ja resitoi jotain... Kuuleeko kukaan, mitä hän lausuu tällä tärkeällä hetkellä? Kyllä on jylhää. Ei vaan Kramsua! Kaarlo Kramsua se kuulemma on! "Hän eli niin kuin Suomen mies ja kuoli heinäkuussa".

– Silmät kyyneltyvät. Moni myös yskii, pöly on niin sakeaa. Tähänkö katkeaa Ruttuvaaran Ruunon taival?

– Nyt, nyt jysähtää! Ei sittenkään. Raju jarrutus, metalli kirskuu. Katsojia lakoaa. Isot järjestysmiehet itkevät ujostelematta. Tämä on hetki, jonka muistavat kauan kaikki mukana olleet paitsi Ruttuvaaran veljekset, nuo jälkeenpäin niin hiljaiset sankarit, jotka eivät suostu teoillaan kerskailemaan vaikka käräjätuomarikin kehottaisi.

– Kuuno astuu Ruunon vierelle, tarttuu koruttomasti veljensä käsipuoleen ja johdattaa hänet pois areenalta. Sellainen on rehti suomalainen taistelija, ei jää ilkkumaan nujerrettua vastustajaa, ei odottamaan kiitosta eikä poliisia.

– Ja ensi vuonna uudestaan.