lo on määritelmän mukaan epäaistillinen mielihyvän tunne. Sille läheisiä mielentiloja luonnehtivat riemu, ratto, huvi, hauskuus, hilpeys ja onni. Surulla puolestaan ymmärretään epämieluista, toivomusten vastaista, onnettoman, kovan, raskaan tapahtuman tai olon aiheuttamaa mielipahan tunnetta, apeutta, alakuloisuutta, haikeutta ja myös masentuneisuutta.

Kumpikin näistä tunteista kuuluu elämään sen eri muodoissa. Kumpaakin tarvitaan, kumpaakaan ei voi välttää. Elämä yksin tai vaikka voittopuolisesti jommankumman kanssa olisi helvettiä.

Tässä lehdessä ja edellisessä, kesäkuun numerossa, yritimme selvitellä, millainen on näiden vastatunteiden tila työssä.

Tiedettä ei ole tehty mutta jonkin verran sitä ja sen tekijöitä lainattu ja haastateltu. Tulos on karkeasti sanoen seuraava: surullisesta työstä tiedämme tänä päivänä hyvinkin paljon ja paljon sitä myös on, mutta työn ilon esimerkit saati tieteelliset osoitukset ovat paljon harvemmassa.

Viime vuosikymmen pilasi monta asiaa Suomessa, ei vähiten työelämää. Sitä todistavat lukuisat, muun muassa Työterveyslaitoksella ja SAK:ssakin tehdyt tutkimukset.

Työn henkinen kuorma kasvoi, vaikutusmahdollisuudet työn sisältöön jopa heikkenivät, eikä yksitoikkoinen toistotyö vähentynyt yhdessäkään ammatissa.

Kolmannes kaikista ammattiryhmistä teki 1990-luvun lopulla terveyttä haitallisesti kuormittavaa työtä. Ongelma koski 600 000 ihmistä, kaksi kertaa suurempaa joukkoa kuin kymmenen vuotta sitten.

Työvoiman terveys heikkeni. Joka toisessa ammatissa krooniset sairaudet lisääntyivät. Työelämän laatutekijöistä tuli ihmiselle suurempi riski kuin hänen elämäntavoistaan. Ikään kuin tämän riskin manifestaationa Työterveyslaitos julkaisi viime viikon lopulla tutkimuksen, joka osoitti, että työhön liittyvillä tekijöillä on oletettua suurempi vaikutus kuolleisuuteen.

Joku on joskus leukaillut, että työn ilo tulee aina olemaankin alisteinen työn ankeudelle. Se johtuu kuulemma tapahtumista Eedenissä heti syntiinlankeemuksen jälkeen. Nykypäivän tehtaanpatruuna ilmaisee saman asian niin, ettei tänne ole tultu viihtymään vaan tekemään paperia.

Jos kuitenkin ilon määritelmää työelämään soveltaa, niin työn ilo on varmaan mielihyvää työssä. Yleispätevästi ja yksityiskohtaisesti onkin jo vaikeampaa luetella, mistä tekijöistä mielihyvä syntyy. Muutama keskeinen seikka toki tiedetään ja paljon on pääteltävissä myös siitä, missä asioissa työelämä on viime aikoina taantunut.

Kyselyssä kuin kyselyssä, jossa ihmisiä on pyydetty nimeämään tärkein asia työssä, korostuu työpaikan pysyvyys tai työttömyyden aikainen toimeentulo, siis turvallisuus ylimalkaan. Sen voi laskea yhdeksi työn ilon peruskiveksi. Muita hieman pienempiä pilareita ovat mielenkiintoinen ja vaihteleva työ, hyvä palkka, hyvät työpaikan sosiaaliset suhteet ja yleensä työilmapiiri, henkilöjohtamiseen kykenevät esimiehet jne.

Työn ilo ja sen ankeus riippuvat keskeisesti työnantajasta. Kumpaakaan ei kuitenkaan sanele rahan diktatuuri, vaan pelkillä asenteillakin saa ihmeitä aikaan.

Kun viime vuosikymmenellä kurjistunut työelämä nyt tunnetaan, seuraava pyrkimys olisi luonnollisesti selvittää, miten siitä päästään pois. Tutkimusta siinä varmaan avuksi tarvitaan, mutta varsinaiset lääkkeet on kyllä nieltävä työpaikoilla. Jos työelämän pahoinvointiin ei mitenkään puututa, on hurskastelua olla huolestunut työvoiman riittävyydestä.