On paljastunut melko vakuuttavaa näyttöä siitä, että USA:n vetämä liittoutuma hyökkäsi Irakiin tekaistuin perustein. Sekä USA:ssa, Britanniassa että Tanskassa on käynnistetty virallinen tutkinta siitä, johtivatko kyseisten maiden johtajat omia päätöksentekoelimiään harhaan saadakseen tilanteen näyttämään siltä, että hyökkäys Irakiin oli välttämätöntä. Taustalla ei näin ollen olisikaan terrorismin uhka vaan poliittinen tarkoituksenmukaisuus, USA:n halu hyökätä muista syistä Saddamia vastaan.

Poliittisen päätöksenteon tutkimuksessa rationalistit yrittivät alun perin osoittaa, että päätöksentekijä järkipäisesti vertailee eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia ja valitsee sitten parhaan mahdollisen vaihtoehdon. Tämä ideaalimalli on ajat sitten tieteellisesti kuopattu. Reaalimaailmassa päätöksiä tehdään tilanteessa, jossa parhaat vaihtoehdot eivät välttämättä ole edes pöydässä, jonka ympärille istutaan päättämään.

Ihmisen päänsisäistä tietojenkäsittelyjärjestelmää tutkineet kognitivistit ovat osoittaneet, että päättäjät muodostavat asiakokonaisuudesta päätöksenteon ensimmäisessä vaiheessa todellisuutta rutkasti yksinkertaistavan kuvan. Kärjistäen, ihminen ottaa ensin silmilleen silmälaput, valikoi totuutta ja ryhtyy vasta sen jälkeen tekemään päätöksiä.

Tutkimuksessa on todettu, että yksi järkevän päätöksenteon pahimpia esteitä on, etteivät poliitikot tee valintoja, joista heille koituisi poliittista haittaa. Rumasti sanoen tätä periaatetta voisi kutsua poliittisen tarkoituksenmukaisuuden periaatteeksi. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus on siis ohittamaton tekijä siinä, miten poliittiset päätöksentekijät arvottavat saamaansa informaatiota ja päätyvät toimenpiteisiin johtavaan lopputulokseen. Kärjistäen, poliittinen tarkoituksenmukaisuus voi pahimmillaan estää päätöksentekijää edes ottamasta vakavasti hyvinkin tähdellistä tietoa, jota ongelman ratkaiseminen ihmisten parhaaksi vaatisi.

Uskoiko itse asiassa kukaan koskaan pohjimmiltaan Saddamin tekevän yhteistyötä terroristijärjestöjen kanssa vai vaikuttiko taustalla sittenkin enemmän poliittinen tarkoituksenmukaisuus? Olisipa hauska tietää, mitä esimerkiksi Tanska ja Norja käytännössä kuvittelivat hyötyvänsä koalitioon lähtemisestä, vai eivätkö ne nähneet USA tarkoitusperien läpi. Vaikuttaa siltä, että kun maailmanpolitiikan ykkösmaa pistää ison vaihteen silmään, valtaosa maailman medioista välittää aluksi tätä viestiä ja vasta tietyn viiveen jälkeen saa kriittisemmän otteen tapahtumiin.

Jos poliittinen tarkoituksenmukaisuus osoittautuu päätöksenteossa aina lopulta ratkaisevaksi tekijäksi, tämän pitäisi vaikuttaa paitsi tapaan, jolla poliittiset toimijat arvioivat toistensa tekemisiä myös siihen, miten media arvioi politiikkaa. Suuri osa paitsi kauniista puheista ja imagokampanjoista myös saamastamme tiedosta voidaan ohittaa heti kättelyssä ja keskittyä suoraan olennaiseen: Mitkä ovat poliittisen toimijan poliittiset tarkoitusperät ja kestävätkö ne päivänvaloa.