vane.jpg (302 bytes)

kol.jpg (3306 bytes)

Kari Tapiola, ILOn toimitusjohtaja. Foto: HELI SAARELA

KARI TAPIOLA

Rauha syntyy
työstä ja oikeuksista

vi-ne-pi.gif (120 bytes)  Kolmisen vuotta sitten minut vietiin katsomaan ammattikoulua Saudi-Arabian pääkaupungissa Riadissa. Nuorten saudien (tietenkin vain miesten) kouluttaminen ammattiin on uusi asia. Öljyrikkaat saudit eivät aiemmin itse työtä tehneet. Maahan tuotiin asiantuntijoita, markettien myyjiä, autonkuljettajia ja kotiapua.

Nyt öljytulot eivät enää kasva samassa tahdissa kuin väestö, ja saudienkin on opittava tekemään työtä. Kymmeniä ammattikouluja on rakennettu. Työvoiman "saudintaminen" on käynnissä.

Katsellessani nuoria saudeja harjoittelemassa television korjausta ja tietokoneohjelmien tekoa tuli päivänselväksi, että elleivät nämä nuoret saa kunnon työtä, säällistä palkkaa ja jonkinasteisia perusoikeuksia, niin kuka tahansa Bin Laden nappaa heidät karavaanin kyytiin.

Viime kesäkuussa Saudi-Arabian työntekijöitä edustivat ILO:n työkonferenssissa ensimmäisen kerran kahden yrityksen työntekijöiden itse valitsemat delegaatit. Ei enää öljy-yhtiön henkilöstöpäällikkö, joka istui vuosikaudet kummajaisena työntekijäryhmässä.

Korupuheissa sanotaan, että ay-työ on rauhan työtä. Tältäkin se voi näyttää ruohonjuuren (tai aavikkohiekan) tasolla. Työ, toimeentulo ja oikeudet estävät epätoivoa – sehän on ILO:n perussanoma. Näin kavennetaan terrorismin rekrytointipohjaa.

Mutta ongelmia ei voi ratkoa yksinomaan yhdessä maassa. Kun saudit päättävät itse ajaa taksejaan, Bangladeshiin ja Indonesiaan palautuu työttömiksi jääneitä vierastyöläisiä melkoinen määrä. Työtä vailla olevat ja turhautuvat nuoret miehet ovatkin kasvava ryhmä Keski- ja Etelä-Aasiassa.

Naisten osuus yliopistoissa lisääntyy jatkuvasti. Monessa perinteisesti miesvaltaisessa yhteisössä tasa-arvo kasvaa. Hyvä niin – mutta tyypillisellä syrjäytyjällä alkaa huolestuttavasti olla 9/11-päivän konekaapparin tai kivääriä kantavan talibanin kasvot.

Ihmettelen jatkuvasti, kuinka monta räjähdystä ja ruumista tarvitaan ennen kuin tajutaan, että rauhaa ja harmoniaa ei luoda ilman työtä ja oikeuksia.

Pohjois-Irlannin levottomuudet eivät viime vuosisadalla olisi olleet yhtä rajuja, jos sekä katolisilla että protestanteilla olisi ollut riittävästi työtä. Aina kun työn puute ja syrjintä kohtaavat toisensa, paineet kasvavat ja väkivallan kierre lähestyy.

Mistä sitten työtä? Usein kuulee sanottavan, ettei maailmassa enää ole tarpeeksi työpaikkoja. Täystyöllisyys oli muka vain teollistuneen hyvinvointivaltion lyhyt unelma tai, eri olosuhteissa, sosialismin luoma painajainen.

Höpö höpö. Irakissa, Afganistanissa ja Afrikan kriisialueilla tehdään joka päivä sellaista tuhoa, että sen korjaaminen työllistäisi vähintäänkin koko paikallisen työvoiman. Siinä siivellä löytyisi hommia ulkomaisille yrityksille ja alihankkijoillekin.

Kysymys on halusta ja kyvystä organisoida työ (ja siinä sivussa myös työntekijät). Jotakin on pahasti pielessä, kun tuhoaminen tuottaa enemmän voittoa kuin rakentaminen, korjaaminen ja kuntoutus. Tämä viesti pitäisi saada kuulumaan silloin, kun globalisaation hallintaa, köyhyyttä ja talouskasvua käsitellään Brysselissä, Washingtonissa, New Yorkissa ja alueellisissa valtakeskuksissa.

Sotia ei enää voiteta vanhalla tavalla eikä niitä ole voitettu vähään aikaan. Rauha katoaa käsistä, ellei se saa aikaan työtä ja toimeentuloa. Rauha ilman työtä ja oikeuksia on pakkorauha, ei ratkaisu, vaan uusi ongelma.

Maailma ei pitkän päälle voi olla keittiö, jonka kokit vain istuvat kiehuvien kattiloiden kansilla räjähdyksiä pidätellen.

Kirjoittaja on
Kansainvälisen työjärjestö
ILO:n toimitusjohtaja

Palkkatyöläinen 1.9.2004 nro 7/04

hava500.jpg (350 bytes)

Palkkatyöläisen etusivullealkuun

ne339999.gif (51 bytes)