Tämä on totta.

"Sieniä voi syödä vaaratta", kirjoitti toinen.

Tämä taas ei ole ollenkaan yhtä totta. Ja hyvä niin.

Juuri ripaus vaaraa tuo sieniruokien valmistukseen ja nauttimiseen aivan erityisen kihelmöivän, hieman kehittyneen, ihastuttavasti pyöristyvän ja viipyilevän tunnelman, jonka kaltaista ei hevin löydä muiden kotimaisten raaka-aineiden parista, ellei tarjousbroilerin kylmäketju ole päässyt pettämään ihan totaalisesti.

Metsiemme sieniaarteistossa on juuri sopivasti luihuja vatsan nipistelijöitä, väkivaltaisia ruhjojia, joiden käsittelyn jäljiltä palleaan koskee ja munuaisiin pakottaa, sekä muutama täysi tappaja.

Pahuus ei päälle näy.

Sieni, joka on valmis tömäyttämään kerääjänsä ketoon ensin puraisulla, on lutuisen soma ja ihan ehjä ja toukaton ja tuoksuukin ihan mummun pullataikinalta.

Sieniryväs, joka röyhyää siinä kannon kupeessa viettelevänä kuin mikä ja näyttää ihan siltä sienikirjan kolmen tähden lajiksi kiittämältä, onkin ovelasti naamioitunut vatsanvääntäjä.

Tämä on hyvä muistaa kun painuu poluille koppa käsivarrellaan. Siitä saa hyvät kiksit. Sienestys on extreme-laji huimimmasta päästä.

Aistit on pidettävä valppaina ja silmälasit puhdistettava päivittäin. Yleisohje on se sama, jonka serkkuni Marja-Terttu antaa miehelleen Matille aina kun tämä lähtee taas viemään kuormaa: "Tuntemattomia ei pidä ottaa kyytiin."

Lehdissäkin neuvotaan, että pitäisi poimia koriinsa vain sellaisia sieniä, joiden lajin tietää takuuvarmasti. Niitä saa kaupasta, ja nimen näkee pakkauksesta. Yleisimpiä ovat herkkusieni, iso, ja siitake sekä osterivinokas.

Toisin kuin Matti, sienestäjä kuitenkin vie aina silloin tällöin jonkin uuden tuttavuuden kotiin asti tutustuakseen paremmin. Tällöin on suurta iloa kokeneemmasta, joka kykenee ohjaamaan ja opastamaan ja on ensiaputaitoinen.

Tutustuminen on tarkkaa puuhaa. Itiöpölyä kiikaroidaan, muotoja mittaillaan. Tästä kieltämättä on vaivaa, ja aikaa tärvääntyy.

Kärsimättömän onkin kätevintä etsiä lähin koulutettu sienineuvoja ja kysyä, mikä tämä on. Vastauksen saa yleensä heti, ja useimmiten se on oikea.

Tuntea tulisi korvasieni, joka on tappavan myrkyllinen ja herkullinen, sekä kanttarelli ja tatti, jotka ovat vain herkullisia.

Tateilla on kovastikin taloudellista merkitystä. Niitä viedään ulkomaille tonneittain, ja rahaa ropisee. Kerääjän on muistettava, että tatissa on pillit. Ainoa kunnoton on sappitatti, jossa mahanesteet ovat valmiina. Haistaminen riittää. Maistaa voi, jos ei muuten usko.

Keräily ja tunnistus on epäilemättä tärkeää, mutta todelliselle extreme-harrastajalle se on kuitenkin vasta sen ison jutun valmistelua. Jännitys huipentuu sieniherkun valmistukseen, ruokailuun ja varsinkin sen jälkeiseen yhdessäoloon, johon saattaa virittyä kauhunkin aineksia.

Tunnelman kehittymistä voi edistää kepeällä jutustelulla kahvikuppeja kilistellessä.

"Tuntuuko kenestäkään muusta yhtään kummalliselta?"

"Mikähän se oikeastaan oli se valkoinen sieni..."

"Kaikkia sieniä voi syödä. Kerran."

Tunnelmaa voi tihentää myös aiheeseen liittyvillä muisteluksilla vaikkapa siitä, mitä seurasi, kun muuan nimeltä mainittu julkinen rouva riehaantui rapukauden jatkoksi tarjoamaan kartanon viikonloppuvieraille sienimuhennosta, jonka ainekset oli löytänyt omilta mailta. Resepti oli ihan internetistä, koska seurue oli valikoitu ja onnistuminen tärkeää.

Sen verran epäilys kuitenkin nakersi, että rouva pyysi keittiössä autellutta naapurin tyttöä tarjoamaan herkkua ensin talon vanhalle, puolisokealle koiralle, joka tallusteli pihamaalla muka vahtimassa.

Hyvin kelpasi haukulle, ja hyvin kelpasi vieraillekin. Kehuttiin oikein, että oikein raikas ja pikantti tuo maku.

Onnistumisen ilosta punehtunut emäntä oli jo pyytänyt asettumaan mukavammin, kun naapurin tyttö tuli kuiskuttamaan, että nyt se koiraparka on kuollut.

Toimintaa! Takseja ja ambulansseja ja palokunta. Sireenit ulvoivat, valot leiskuivat, ovia paukuteltiin. Nyyhkettä, voivotusta.

Puolen tunnin päästä seurue oli saatu sairaalaan ja suolistonhuuhteluun. Neljän tunnin päästä räytynyt ja rähjääntynyt sieniherkun taikoja raahusti kotiin ja romahti läjäksi sohvalle.

Naapurin tyttö koputti arasti ja tuli sisään.

"Minä tästä sitten..."

"Voi voi, kiitos kiitos..."

"Ja se meijeriauton kuski odottelis keittiössä."

"Mitä sinä puhut? Mikä ihmeen kuski?"