Ehdokas Vanhanen kommentoi julkisuudessa heikkoja kannatuslukuja kertomalla uskovansa tilanteen vielä muuttuvan kunhan television vaaliväittelyt alkavat. Ehdokas Hautala on puolestaan pitänyt koko presidentinvaaleja vertaansa vailla olevana poliittisena keskusteluohjelmana, jossa jokaisen itseään kunnioittavan puolueen on oltava mukana. Tuntuu kuin kaikki odottaisivat vaalinalusviikkojen televisioväittelyjä ja sitä, että keskustelu sitten niissä lähtee viimein liikkeelle. Tähän on ilmeisesti alistuminen, kaikki ennen television vaaliväittelyjä on pelkkää alkuverryttelyä.

Uutta vaaliuutisoinnissa on tähän mennessä ollut tarkkuus, jolla mediassa on seurattu puolueiden palkkaamien mainostoimistojen työtä. Vaalituloksen rinnalla voikin jännittää sitä, kuinka kansa käy pyydykseen ja millaisia urotekoja mainostoimistot ja puolueiden kampanjapäälliköt tekevät. Ehdokkaiden oma panos uhkaa jäädä hahmottumatta. Koskaan ei voi olla varma kuka puhuu, kun ehdokas puhuu.

Lehdistön mukaan vallitseva trendi politiikassa on tällä hetkellä tavallisuus eli "tavislaisuus". Johtoehdokkaat kilvoittelevat siitä, kenen onnistuu parhaiten esiintyä aivan tavallisena suomalaisena tai työtätekevänä - "yhtenä meistä". Katselin opiskelijoiden kanssa 1970-luvun alussa tehtyä dokumenttielokuvan klassikkoa "Millhouse". Elokuva ruotii Nixonin vaalikampanjoita 1960-luvulla USA:ssa. Jo Nixon esiintyi nimenomaan "hiljaisen työtätekevän enemmistön" äänitorvena eli oli oman aikansa "työväen presidentti". Niinistön ja Nixonin presidenttikampanjoiden välillä on hupaisa yhtäläisyys.

Kansan miehenä eli tavallisena esiintymisellä on suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa pitkät perinteet. Kansan parissa näyttäytyminen sai alkunsa jo tsaarin vallan aikana. Nikolai II uskoi, että kansan ja monarkin välillä on suora tunneside, joka syntyy kansan parissa esiintymisten kautta. Tsaarista onkin maalauksia, valokuvia ja filmejä, jossa hän keskustelee tavallisten venäläisten kanssa. Tätä suoraa tunnesidettä kansaan Nikolai kunnioitti enemmän kuin vaaleilla valittua edustuksellista valtioelintä Duumaa, jonka hän käsitti häiritsevän välittömän tunneyhteyden ylläpitoa.

Presidenteistä erityisesti Kekkosesta on kuvamateriaalia, jossa hän viettää aikaansa tavallisten ihmisten kanssa maakuntamatkoillaan. Poliittiset johtajat ovat siis kautta aikojen yrittäneet legitimoida valtaansa vakuuttamalla helposti lähestyttävyyttä ja alttiutta vuoropuheluun kansan kanssa. Onko "tavistrendissä" pohjimmiltaan kyse paljon muusta kuin tämän pitkän historiallisen perinteen uudesta muunnelmasta?

Viime presidentinvaaleissa ratkaisevaa oli erityisyys. Se, että pitkään miesten hallinnassa olleeseen virkaan saatiin nainen. Halosen kannatusluvut osoittavat, että suomalaiset ovat hyvin nopeasti oppineet luottamaan naiseen johtajana. Se on suuri historiallinen saavutus. Samalla naiseudesta on ilmeisesti tullut tavallista, siitäkään ei irtoa enää mitään erityistä.