Näin määritelty epätyypillinen työ on lisääntynyt parinkymmenen viime vuoden aikana kaikkialla. Mutta Suomessa kasvu voimistui 1990-luvulla, kun maa alkoi nousta taloushistoriansa syvimmästä lamasta. Silloin ei luonnollisestikaan kysytty, millaisia uudet työsuhteet olivat. Se että niitä ylipäänsä tuli, oli arvo sinänsä.

Jaksolla 1994–2005 joka kolmas uusi työpaikka on ollut joko osa- tai määräaikainen työsuhde. Osa tästäkin työstä – se täytyy tunnustaa – on ollut vastaus palkansaajien toiveisiin. Kaikki palkansaajat kun eivät edes halua vakinaista kokopäivätyötä.

Mutta varsin suuri osa epätyypillisestä työstä on vastentahtoista. Määräaikaista työtä tekevät haluaisivat vakinaisen työsuhteen ja osa-aikatyötä tekevät haluaisivat kokopäiväisen työsuhteen.

Mutta jostakin syystä se ei vain onnistu. Jostakin syystä epätyypilliseen työhön pätee se, mikä työttömyyteenkin: sen lisääminen on helppoa, mutta sen painaminen takaisin alas on äärimmäisen vaikeaa.

Tällä hetkellä noin 14 prosenttia suomalaisista palkansaajista, nuppilukuna se tarkoittaa lähes 300 000 suomalaista palkansaajaa, tekee vastentahtoista osa- tai määräaikaista työtä. Osuus on vanhojen EU-maiden suurimpia, eikä kovinkaan kaukana eräiden uusien jäsenmaiden tilanteesta, siis niiden maiden, joiden työmarkkinoita olemme joskus kutsuneet vähemmän kehittyneiksi.

Missä vika?

Yksi mahdollinen syy löytyy 1970-luvun öljykriiseistä. Siitä lähtien työnantajat ovat satsanneet työvoiman käytön joustaviin muotoihin, kuten osa- ja määräaikaisiin työsuhteisiin. Mutta tämäkään havainto ei selitä sitä, miksi joustavuuden korostaminen on Suomessa tuottanut niin paljon vastentahtoista osa- ja määräaikaista työtä.

Siksi selitystä kannattaa hakea vähän lähempää, 1990-luvun kasvukaudelta, jolloin epätyypillinen työ voimakkaimmin kasvoi. Tällöin selitykseksi tulee töiden uudelleenorganisointi.

1990-luvulla työpaikoilla vakiintui uusi työn tekemisen malli. Siinä vakinaista kokopäivätyötä tekevät toimivat ns. ydintyövoimana, joka vastaa yrityksen ydintoiminnoista. Vastaavasti määrä- ja osa-aikaista työtä tekevät ns. reunatyövoimana, kausi- ja suhdannevaihteluita tasoittavana puskurina. Ihan niin kuin monissa muissakin maissa.

Mutta eräistä muista maista poiketen reunatyövoimasta ydintyövoimaan siirtyminen on Suomessa osoittautunut varsin hankalaksi asiaksi. Esimerkiksi määräaikaisesta työstä on tullut varsin pitkäkestoista toimintaa myös SAK:ssa. SAK:n järjestötutkimuksen mukaan määräaikaista työtä tekevän työsuhteen pituus oli tämän vuoden tammikuussa keskimäärin kolme ja puoli vuotta. Se on selvästi enemmän kuin kausi- ja suhdannesyistä tehdyssä työssä tapana on ollut.

Toinen ongelma on epätyypillistä työtä tekevien vaikutusmahdollisuudet. Varsin laajaa näyttöä on siitä, että määräaikaista työtä tekevät valikoituvat muita harvemmin kehittämistoimenpiteiden piiriin ja luottamustehtäviin. Vastaavasti osa-aikaiset työntekijät harvemmin saavat omalla työpaikallaan haluttua tuntimäärää töitä, vaan joutuvat etsimään lisätunteja useammalta työpaikalta, sivutoimisena yrittäjänä ja harmaasta taloudesta.

Loppulause tästä kaikesta on tyly. Sen mukaan Suomen työmarkkinat eivät palkansaajan näkökulmasta sittenkään ole Euroopan aatelia. Eivät välttämättä edes keskikastia.

Yksi luonteva tavoite ay-liikkeelle olisi vastentahtoisten pätkätöiden puolittaminen vuosikymmenen loppuun mennessä.