En
ole 1970-luvun poliittisia käänteitä koskevaan myöhäisjälkipyykkiin osallistunut.
Mutta kun tämän vuoden ensimmäisessä Suomen Kuvalehden numerossa Alpo Rusi julisti
SDP:n olleen DDR-vainaan tunnustamispuolue, pari kommenttia sallittaneen.
Rusi on kaivanut esille DDR:n edustajien raportteja 70-luvun alkupuolelta. Niillä
varustettuna hän ampui hehtaaripyssyllä erityisesti Ulf Sundqvistia, mutta muutama hauli
lensi minunkin suuntaani. Rusi tarjoaa DDR:n edustajan raporttia keskustelusta kanssani
lokakuussa 1972 esimerkkinä siitä, että derkuille valitettiin Suomen
ulkoministeriössä vain kuunneltavan Bonnia tunnustamisasiassa.
DDR:n arkistot eivät tietenkään kerro, että Suomen Saksojen suhteen kannalta
oleellinen keskustelu oli käyty kesäkuussa 1972 Wienissä ulkoministeri Kalevi Sorsan ja
liittokansleri Willy Brandtin kesken.
Kun Paasion vähemmistöhallitus joutui kesällä 1972 eroamaan, jotta saataisiin
laveammat hartiat EEC-vapaakauppasopimuksen allekirjoittamiseksi, Sundqvist ja minä
teimme luottamuksellisen informointimatkan pohjoismaisten ja länsisaksalaisten demarien
luokse. Tarkoitus oli katkaista tarpeettomat spekulaatiot läntisten ystävien puolelta.
DDR:n arkistot eivät myöskään kerro, että samalla lokakuun viikolla, jolloin
saunoin Kulosaaressa, keskustelin myös Länsi-Saksan, Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja
Englannin edustajien kanssa Helsingissä. Kaikkia kiinnosti demarien linja, eikä
kenellekään ollut salaisuus, että puolueiden asemasta ulkoministeriön virkakoneistossa
väännettiin rajusti kättä. Presidentti Kekkonenhan oli päättänyt, että
demaritaustaisiakin virkamiehiä tarvittiin.
SDP:n kansainvälinen asema kuten myös SAK:n, johon olin juuri siirtynyt
ei perustunut supatteluun DDR:n tai Neuvostoliiton edustajien kanssa. Sen lisäarvo tuli
toimivista suhteita Länsi-Euroopan demarien kanssa. Niiden vuoksi pystyttiin toimimaan
välittäjinä silloin, kun sille oli tilaisuus ja kysyntää. Kylmän sodan
vastakohtaisasettelu alkoi rakoilla, ja tuota kysyntää oli yhä enemmän.
Eräs esimerkki derkkukielestä. Kiistelin Rostockissa Itämeren rauhanpäivillä
kesällä 1974 perusteellisesti DDR:läisen kollegani kanssa, joka yritti epätoivoisesti
saada suomalaisia ay-aktiiveja hyväksymään julistuksen "proletaarisesta
internationalismista". Prahan kevättä 1968 ja miehitystä seuranneena toimittajana
pidin kiinni siitä, että työväenliikkeen kansainvälisestä yhteistyöstä voidaan
puhua mutta sen pidemmälle ei mennä. Eikä menty.
Alpo Rusin jos kenen pitäisi tietää, miten luotettavia DDR:n arkistot ovat. Raportit
kirjoitettiin derkkukielelle, lukijoitansa myötäillen, kuten useimmat diplomaattien
raportit. Olisi kiva tietää, mitä sanomisistani silloiseen länteen raportoitiin.
Amerikkalaiset eivät kutsuneet saunaan mutta kylläkin kuukauden opintomatkalle, jonka
tein kesällä 1973.
Rusin siteeraama raportti kertoo minun erityisesti arvostelleen Keijo Korhosta.
Lainauksen mukaan olin kuvannut häntä "taantumukselliseksi porvariston
virkamiesprototyypiksi". Nuo sanat saavat mennä harppi-Saksan johtajille kohdennetun
diplomaattikielen laskuun. Olin sen verran ollut sekä eri mieltä että yhtä mieltä
Korhosen kanssa noina vuosina, että olisin käyttänyt erilaisia ja paljon
vivahtekkaampia laatusanoja.
Kirjattakoon nyt, että vuosien myötä yhä värikkäämmäksi käynyttä Keijo
Korhosta ei voi kutsua minkäänlaiseksi "prototyypiksi".
Sattumoisin samassa Kuvalehdessä ja ihan seuraavalla sivulla samainen Korhonen
ehdotti, että tehdään Ruotsin kruununprinsessa Victoriasta Suomen muodollinen
valtionpäämies. Miten somaa olikohan se professori Korhosen tapa sanoa, ettei
presidentinvaalista olisi tarvinnut käydä ensimmäistäkään kierrosta?
Leppoisia aikoja eletään, kun valtiolle voi kaikessa rauhassa haikailla uutta
päämiestä naapurimaasta tosin tietenkin turvallisesti lännestä.
Kirjoittaja on
työjärjestö ILO:n toimitusjohtaja