Lähdin liikkeelle yhtenä maanantaina päästäkseni Abidjaniin, Norsunluurannikolle. Sininen matkalaukkuni tsekattiin suoraan yhteyslennolle ja asian piti olla pihvi. Kuitenkin päästessäni Pariisiin, minulle kerrottiin, että Abidjanin lentokenttä oli suljettu kolmeksi päiväksi lakon vuoksi. Solidaarisuus saattaa joskus kirpaista! Matkustussuunnitelmat uusiksi kahdessa minuutissa ja kokka kohti Accraa, Ghanan pääkaupunkia, joka oli seuraava pysähdyspisteeni tällä Länsi-Afrikan reissullani.

Seuraavana aamuna Accrassa ihmetellään, missä on sininen matkalaukku. Tehdään virallinen valitus ja odotellaan kolme päivää. Neljäntenä päivänä täytyy lähteä kohti Togoa. Ja kun tulee perille viesti siitä, että Pariisin lentokenttä on vuorostaan suljettu lakon vuoksi, manailen huonoa onnea ja siunailen, että tulivatpahan kuitenkin pukupussi ja lääkkeet mukaan.

Annamme lentoyhtiölle uudet ohjeet palauttaa laukku lähtöpisteeseen, ja suoristan kravatin. Ostan uuden laukun Nigeriasta, joka katoaa myös pariksi päiväksi palattuani takaisin Lontooseen, matkani alkupisteeseen.

Kymmenen päivän perästä Lontoossa kyselen sen sinisen laukun perään. Kenttävirkailija kertoo tietokoneeltaan, että laukku on vihdoin toimitettu sinne Abidjaniin. Lähetetään uudet ohjeet oikein telexillä. Kuluu toiset kaksi viikkoa, kunnes saan vastauksen, jossa lentoyhtiön edustaja Lontoon terminaalissa kertoo, että laukku on vihdoin päätynyt Accraan. Uudet ohjeet ja puhelinsoittoja sekä Lontoon että Accran terminaalin.

Kahden viikon kuluttua kuulen, että laukku oli lähetetty Accrasta Lontooseen, mutta koska sen kyljessä oli puutteelliset ohjeet, virkailijat päättivät palauttaa sen takaisin Accraan.

Kolme kuukautta siitä, kun olin eronnut kohtalokkaasta laukustani, se lopulta kiikutettiin perille Lontoon toimistoomme. Merkillistä kuinka elottomiin esineisiin voi syntyä ihan oikea tunnesuhde.

Kannattaa pysyä kotona, mikäli vastoinkäymiset ahdistavat — totta! Mutta ne myös auttavat tarkastelemaan elämää toisista näkövinkkeleistä. Mitkä ovat minulle tärkeitä asioita, joiden ei soisi joutuvan hukkaan mistään hinnasta? Terveys ja varmuus siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka kaipaavat ja välittävät. Kaikki muu on ehkä sitä matkan varrella kertynyttä kitkakrääsää, josta jotkut asiat toki tekevät elämämme helpommaksi. Ja tietysti sininen matkalaukku, joka ei kuitenkaan edusta enää laukkujen lajijoukkoa vaan kumppania, korsukamua, joka onnistui pelastautumaan tulihelvetistä ja tietää, mistä puhun ja mitä olen kokenut ja nähnyt.

Länsi-Afrikan matka ja sinisen matkalaukun kohtalokkaat seikkailut kuitenkin palauttivat mieleen primitiivikokemuksen siitä, miltä tuntuu olla voimaton yksilö vastassaan kasvoton virkamieskaarti ja miljoonavolyymin kanssa painiskeleva yritys.

Siksi on helppoa myös ymmärtää kaikkia niitä, jotka kokevat avuttomuutta virkakoneiston hampaissa oli se sitten julkishallinto, sairaala, EU, kirkko tms.

Viime kädessä kai on astuttava peilin eteen ja kyseltävä, kuinka minä omalla paikallani toimin ja kohtelen niitä, jotka ovat ottaneet yhteyttä tai ovat riippuvaisia ratkaisuistamme ja palveluistamme.