Tiedättekö mikä on maailman turhin viiva? Se on ansionsidonnaisen päivärahalapussa se kohta mihin saa kirjoittaa oman puhelinnumeron. Oletteko muka ikinä kuullut että joku konttorin plikoista olisi soittanut? Eivät he soita vaan lähettävät kirjeen ja vasta kahden viikon päästä. Miksi sitä kysytään, kun ei vahingossakaan soiteta? Sitä ei maalaispoika ymmärrä. Yöunet menee, jos miettimään jää.

Metallin koulutiedottajana nuorten järjestäytymisaste on vastuullani. Näen aluetoimistojen säilymisen siinä työssä erityisen tärkeänä. On paljon pieniä työpaikkoja, joissa ei ole luottamusmiestä. Varsinkin näissä tapauksissa nuoren on helpompi soittaa aluetoimitsijalle kuin pääkallopaikalle, jossa ei ymmärretä edes alueellisia erityispiirteitä. Niillä on siellä stadissa sähkövalot ja sisävessa. On ne niin itseään täynnä ne hesalaiset. Entä kuka valvoo esim. idästä tulevaa pimeätä työvoimaa, taistelee "loimaata" vastaan, organisoi kursseja, seminaareja ja saunailtoja? Ei ammattiosastot näitä yksin tee – kyllä me tarvitsemme laajan alueellisen SAK:n ja eri ammattiliittojen toimistoverkoston. Pidetään vaan verkot vesillä. Saadaan uudet jäsenet haaviin.

Ajatelkaa mikä ero on hoitaa asioita. Esimerkiksi meillä Raumalla on tosi nuor ja nät konttorplik. Hänen kanssaan voi juar kahvet ja jaaritella vaik mist (niin et ymmärretään toisii). Mutta kun soitan Hesaan (jos edes vastataan) osuu mitä kuivin ja happamin ääni ja ilkeä luonne vastaamaan. Hänelle asiani ei tietenkään kuulu vaan yhdistää vähintään kolme kertaa väärällä henkilölle, jotka ovat toinen toistaan tylympiä. Se paha olo tarttuu oikein itseenkin. Koko perhekin siitä kärsii, ja vielä ihmetellään mistä johtuu lasten pahoinvointi. Tosin poikkeus vahvistaa säännön: tämän jutun tilasi ehkäpä suloinen puhelinääni.

Toni Raussi
Kirjoittaja on raumalainen maalari.