Työpäivän pituuden rajoittaminen kahdeksaan tuntiin oli poliittisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen yhteinen yleiseurooppalainen tavoite. Sata vuotta sitten sen ensisijainen ponnin oli työsuojelullinen. Silti jo tuolloin puhuttiin vuorokauden tasaisesta kolmijaosta työhön, lepoon sekä perheen ja sivistyksen tarpeita palvelevaan vapaa-aikaan.

Laki kahdeksantuntisesta työpäivästä säädettiin Suomessa odotettua nopeammin, jo vuonna 1917. Sittemmin säännöllistä vuosityöaikaa on lyhennetty useaan otteeseen vuosilomia pidentämällä sekä siirtymällä 60-luvun lopulla asteittain 40-tuntiseen työviikkoon. Itsenäistymisen jälkeen säännöllinen vuosityöaika on lyhentynyt yli kolmanneksella. Lisäksi koulutusaikojen piteneminen ja eliniän nousu ovat huomattavasti vähentäneet työhön käytetyn ajan osuutta ihmisen koko elinajasta. Elintason noustessa vapaa-ajan arvostus kasvaa jatkossakin.

Säännöllisen kokopäivätyön malli on samanaikaisesti haurastunut. Työajat ja työaikajärjestelyt ovat monipuolistuneet. Pääosin työnantajan aloitteesta lähtevä paikallinen työaikasopiminen on lisääntynyt. Elämän työkeskeinen organisointi on vahvistunut.

Vielä 80-luvulla uskottiin yksilöä vapauttavaan, humaanimpaan suuntaan kehittyvään työelämään. Työttömyys ja globaali työpaikkakilpailu ovat sittemmin muuttaneet työelämää. Epävarmuus ja kaikki työn ehdoilla -vaatimus luonnehtivat yhä useamman palkansaajan kokemuksia. Työ sitoo yhä enemmän, vaikka maksettu työaika on vähentynyt. Silpputyö, vuokratyö, palkaton ylityö ja tarvittaessa työhön kutsuminen ovat yleistyneet. Yritystoiminnan riskiä on siirretty työntekijöiden kannettavaksi. Työnantajan ote työaikakarahvin kahvassa on tiukentunut.

Markkinoiden ohjailematon kehitys on tuottanut haitallista eriytymistä – yli- ja alityöllisyys kasvavat eivätkä palkansaajien omavalintaiset työaikatoiveet toteudu. Toisilta puuttuu sekä työ että vapaa-aika; työn ja toimeentulon puute ja jatkuva varallaolo eivät suo vapautta ja hyvinvointia. Toisilla pitkä työaika tai epäsopivat työaikajärjestelyt kaventavat hyvän elämän mahdollisuuksia työssäolovuosina. Työ- ja vapaa-ajan suhteen vinoutuminen työuran aikana purkautuu vuorotteluvapaan ja osa-aikaeläkkeen suosiona.

Eliniän pidennyttyä vapaa-ajan painopiste on heilahtanut voimakkaasti eläkevuosiin. Yksilön koko elinkaaren mitassa tällainen liian yksipuolinen ja yhä vinoutuva sijoittelu on tuskin paras mahdollinen. Huokoisuuden ja omavalintaisuuden lisääminen työuran aikana saattaisi olla paras tapa lisätä työvuosien lukumäärää. Joustavien työaikojen lisäksi on tilausta joustaville työaikajärjestelyille, joista työntekijät voisivat oman elämäntilanteensa mukaan valita itselleen parhaiten sopivan vaihtoehdon.

Kilpailu osaavasta henkilöstöstä kiristyy. Se herkistää työnantajia vastaamaan työntekijöiden odotuksiin työaikojen pituudesta ja sijoittelusta. Paikallisuuden varaan jätetyt ratkaisut jäävät silti aina liian vähäisiksi. Markkinat tai yksityinen sapatti- tai eläkevakuutus eivät tuota palkansaajille yhdenvertaisia mahdollisuuksia. Työaikapolitiikassa tarvitaan ammattiyhdistysliikkeen aloitteellisuutta – kattavia, vaan ei kaavamaisia ratkaisuja.