vane.jpg (302 bytes)

 Kolumni                           

hentila.jpg (7123 bytes)    Marjaliisa Hentilä

Teollisuusjohtajien elitismi vahvistunut

mv.jpg (940 bytes)ielikuvamme suomalaisesta teollisuusjohtajasta on yhä se, että hän on aloittanut uransa juoksupoikana ja raivannut tiensä kovan työn ja onnekkaiden sattumien kautta huipulle. Onko näin? Minkälaisia johtajia suomalaisella teollisuudella – ja luonnollisesti samalla myös suomalaisilla duunareilla – on aikojen kuluessa ollut? Kysymykseen saa nyt tarkkaa tietoa, sillä aiheesta on juuri valmistunut väitöskirja, Susanna Fellmanin tutkimus maamme teollisuusjohtajien taustasta, koulutuksesta ja urakehityksestä. Se käsittelee sadan suurimman teollisuusyrityksen johtajia 1900-luvun alusta 1970-luvulle.

Tutkimus kumoaa heti alkuunsa myytin, että Suomen teollisuusjohtajat olisivat raivanneet tiensä juoksupojasta johtajiksi. Vain harvoissa tapauksissa tämän kaltainen amerikkalainen unelma toteutui. Suomen yritysjohtajat olivat jo 1900-luvun alussa hyvin koulutettuja, tulivat paremmista piireistä ja vain erittäin harvoissa tapauksissa aloittivat uransa tehtaan juoksupoikana tai muista alemmista tehtävistä.

Suomen teollisuusjohtajat ovat kansainvälisesti verrattuna aina olleet erittäin sivistyneitä ja akateemisesti koulutettuja. Jopa yli 90 prosentilla teollisuusjohtajista oli 1970-luvulla akateeminen loppututkinto. Koulutuksessa vain ranskalaiset pystyivät kilpailemaan suomalaisten kanssa samassa sarjassa. Mitä ja mistä tämä kertoo?

On erikoista, että myöhään teollistuneen Suomen kaltaisen ja aina 1960-luvulle asti maatalousvaltaisena pysyneen maan suurteollisuus arvosti näin suuressa määrin sivistyneitä johtajia. Yhtenä selityksenä Fellman tuo esille sen, että Suomen teollistumisen kehitystä johtivat nimenomaan suuryritykset. Kun yhtiö kasvoi yritysostojen tai fuusioiden kautta, sen organisaatio muuttui ja byrokratia kasvoi. Teollistumisen kausi itsessään loi suuryrityksiä, joiden johtajatasoon alettiin kiinnittää erityistä huomiota. Tehtaiden vanhat patriarkat ja omistajasuvun jäsenet jäivät syrjään käytännön liiketoiminnasta ja ammattijohtajat astuivat remmiin. Tämä kehitys tapahtui maailmansotien välisenä aikana, jolloin tehokkuutta vaadittiin yrityksen kaikilta tasoilta, niin johdossa kuin tehdassalissakin.

Nämä teollisuuden uudet ammattijohtajat olivat useimmiten taustaltaan myös yritysjohtajien ja liikemiesten poikia. Heillä oli se kotikenttäetu, että he pääsivät isiensä suhteiden kautta suuryrityksiin töihin – tai kohosivat johtajiksi avioliiton tai sukulaisuuden perusteella. Koko 1900-luvun ajan liikemiespoikien asema Suomen yritysjohtajina vahvistui entisestään. Ylemmän koulutuksen avautuminen kaikille kansalaisille ei nostanut tavallisen rahvaan jälkeläisiä teollisuusjohtoon.

Teollisuusjohtajat muodostivat selvän eliitin, joka piti pintansa. Se selittää osaltaan myös yritysjohtajien korkeaa koulutustasoa – aikaisemminkin eliitin jäsenillä koulutus ja sääty liittyivät kiinteästi yhteen. Teollisuusjohtajilta vaadittiin muodollista korkeakoulututkintoa samaan tapaan kuin valtion virkamiehiltä, hekin olivat vahvasti aikansa eliittiä.

Miten hyviä nämä sivistyneet yritysjohtajat sitten olivat työntekijöiden kannalta? Miten vakaita heidän johtamansa työpaikat olivat, mikä oli heidän palkkapolitiikkansa ja miten he suhtautuivat ammatilliseen järjestäytymiseen? Nämä kysymykset ovat laajoja ja kuuluvatkin jo toisen tutkimusperinteen, työväenhistorian, piiriin. Työväenhistoria on kirjoittamatta myös sen johtajiensa osalta. Mitkä olisivat tulokset, jos sama tutkimus olisi tehty Suomen ammattiliittojen johtajista? Miten paljon myyttejä se rikkoisi – vai rikkoisiko?

Kirjoittaja on
yhteiskuntahistorian dosentti ja
Työväen Arkiston tutkija

minu.jpg (764 bytes) Hentilän haastattelu

Palkkatyöläinen 3.4.2001 nro 3/01

hava500.jpg (350 bytes)

Palkkatyöläisen etusivullealkuun

ne339999.gif (51 bytes)