Kolumni
 Marjaliisa Hentilä
Teollisuusjohtajien elitismi
vahvistunut
 ielikuvamme suomalaisesta teollisuusjohtajasta
on yhä se, että hän on aloittanut uransa juoksupoikana ja raivannut tiensä kovan työn
ja onnekkaiden sattumien kautta huipulle. Onko näin? Minkälaisia johtajia suomalaisella
teollisuudella – ja luonnollisesti samalla myös suomalaisilla duunareilla – on
aikojen kuluessa ollut? Kysymykseen saa nyt tarkkaa tietoa, sillä aiheesta on juuri
valmistunut väitöskirja, Susanna Fellmanin tutkimus maamme teollisuusjohtajien
taustasta, koulutuksesta ja urakehityksestä. Se käsittelee sadan suurimman
teollisuusyrityksen johtajia 1900-luvun alusta 1970-luvulle.
Tutkimus kumoaa heti alkuunsa myytin,
että Suomen teollisuusjohtajat olisivat raivanneet tiensä juoksupojasta johtajiksi. Vain
harvoissa tapauksissa tämän kaltainen amerikkalainen unelma toteutui. Suomen
yritysjohtajat olivat jo 1900-luvun alussa hyvin koulutettuja, tulivat paremmista
piireistä ja vain erittäin harvoissa tapauksissa aloittivat uransa tehtaan juoksupoikana
tai muista alemmista tehtävistä.
Suomen teollisuusjohtajat ovat
kansainvälisesti verrattuna aina olleet erittäin sivistyneitä ja akateemisesti
koulutettuja. Jopa yli 90 prosentilla teollisuusjohtajista oli 1970-luvulla akateeminen
loppututkinto. Koulutuksessa vain ranskalaiset pystyivät kilpailemaan suomalaisten kanssa
samassa sarjassa. Mitä ja mistä tämä kertoo?
On erikoista, että myöhään
teollistuneen Suomen kaltaisen ja aina 1960-luvulle asti maatalousvaltaisena pysyneen maan
suurteollisuus arvosti näin suuressa määrin sivistyneitä johtajia. Yhtenä
selityksenä Fellman tuo esille sen, että Suomen teollistumisen kehitystä johtivat
nimenomaan suuryritykset. Kun yhtiö kasvoi yritysostojen tai fuusioiden kautta, sen
organisaatio muuttui ja byrokratia kasvoi. Teollistumisen kausi itsessään loi
suuryrityksiä, joiden johtajatasoon alettiin kiinnittää erityistä huomiota. Tehtaiden
vanhat patriarkat ja omistajasuvun jäsenet jäivät syrjään käytännön
liiketoiminnasta ja ammattijohtajat astuivat remmiin. Tämä kehitys tapahtui
maailmansotien välisenä aikana, jolloin tehokkuutta vaadittiin yrityksen kaikilta
tasoilta, niin johdossa kuin tehdassalissakin.
Nämä teollisuuden uudet
ammattijohtajat olivat useimmiten taustaltaan myös yritysjohtajien ja liikemiesten
poikia. Heillä oli se kotikenttäetu, että he pääsivät isiensä suhteiden kautta
suuryrityksiin töihin – tai kohosivat johtajiksi avioliiton tai sukulaisuuden
perusteella. Koko 1900-luvun ajan liikemiespoikien asema Suomen yritysjohtajina vahvistui
entisestään. Ylemmän koulutuksen avautuminen kaikille kansalaisille ei nostanut
tavallisen rahvaan jälkeläisiä teollisuusjohtoon.
Teollisuusjohtajat muodostivat selvän
eliitin, joka piti pintansa. Se selittää osaltaan myös yritysjohtajien korkeaa
koulutustasoa – aikaisemminkin eliitin jäsenillä koulutus ja sääty liittyivät
kiinteästi yhteen. Teollisuusjohtajilta vaadittiin muodollista korkeakoulututkintoa
samaan tapaan kuin valtion virkamiehiltä, hekin olivat vahvasti aikansa eliittiä.
Miten hyviä nämä sivistyneet
yritysjohtajat sitten olivat työntekijöiden kannalta? Miten vakaita heidän johtamansa
työpaikat olivat, mikä oli heidän palkkapolitiikkansa ja miten he suhtautuivat
ammatilliseen järjestäytymiseen? Nämä kysymykset ovat laajoja ja kuuluvatkin jo toisen
tutkimusperinteen, työväenhistorian, piiriin. Työväenhistoria on kirjoittamatta myös
sen johtajiensa osalta. Mitkä olisivat tulokset, jos sama tutkimus olisi tehty Suomen
ammattiliittojen johtajista? Miten paljon myyttejä se rikkoisi – vai rikkoisiko?
Kirjoittaja on
yhteiskuntahistorian dosentti ja
Työväen Arkiston tutkija
 Hentilän
haastattelu
Palkkatyöläinen
3.4.2001 nro 3/01 |
