Lyly viittasi SAK:n ja STTK:n vetäytymiseen työstä, jossa tarkoituksena oli käynnistää sopimus- ja työrauhalainsäädännön uudistaminen. EK:ssa SAK:n ja STTK:n vetäytyminen herätti kiukkua ja syytöksiä vastuuttomuudesta.

– Haluttomuus yhteisen neuvottelukoordinaation kehittämiseen, yksipuolisen palkka-ankkurin asettaminen, haluttomuus työttömyyskassamaksujen tasaukseen, lakko-oikeuden rajaamiseen tähtäävät puheet, haluttomuus keskusjärjestösopimusten uudistamiseen, Lyly listasi työnantajapuolen "syntejä", jotka ovat nakertaneet palkansaajapuolen luottamusta.

SAK:n puheenjohtaja ei ole kuitenkaan valmis heittämään kolmikantaista neuvottelujärjestelmää romukoppaan, sillä osapuolten välillä tarvitaan toimivaa neuvottelukoneistoa.

– Työmarkkinoilla on niin paljon haasteita, että yhteistyötä on jatkettava sitkeästi, Lyly linjasi.

Suomessa on pitkät perinteet yhdessä sopimiseen. Sen sijaan, että ammattiyhdistysväki on lähtenyt kaduille heiluttamaan banderolleja ja nyrkkejä on luotettu neuvottelemisen ja yhdessä sopimisen voimaan. Ammattiyhdistysliikkeen kärsivällisyys on kuitenkin viime aikoina joutunut koetukselle.

Aikakauden muutos

Kolmikannan rapautumiseen löytyy useita syitä alkaen pitkän tupokauden päättymisestä ja globalisaatiosta, joka on tehnyt kansallisen tason sopimisesta pulmallista. EK:ssa tahtipuikkoa heiluttaa vientiteollisuus, jota kotimainen konsensuksen tavoittelu ei kiinnosta.

Työnantajapuolella on tehty selkeä strateginen valinta: asioista halutaan sopia paikallisella tasolla työpaikoilla, mutta työrauhasta neuvotella edelleen liittotasolla. Tällaisessa neuvottelutilanteessa työnantajat olisivat tukevasti niskan päällä.

Jos neuvottelut siirtyvät paikalliselle tasolle, kolmikantaista sopimista ei enää tarvita tai sitä tarvitaan vain silloin, kun palkansaajapuoli halutaan sitoa päätöksiin, jotka heikentävät työntekijöiden asemaa.

Myös poliittisten suhdanteiden muutos heijastuu neuvottelukulttuuriin. Käsitys yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on muuttunut. Neuvottelupöytiin on tullut sukupolvi, joka ei arvosta kolmikantaista sopimista entiseen tapaan.

Palkansaajajärjestöt ovat syyttäneet Vanhasen ja Kiviniemen hallituksia passiivisuudesta. Kolmikantaisia työryhmiä on perustettu kymmeniä, mutta tuntuu, että niiden työltä ei odoteta tuloksia eikä tuloksiin olla valmiita sitoutumaan.

Jos osapuolet ovat erimielisiä, työryhmässä ei enää välttämättä ryhdytä sorvaamaan kompromissia vaan ministeriö vie asiaa eteenpäin oman tahtonsa mukaisesti. Niinkin on käynyt, että kolmikantainen valmistelu pysäytetään, jos työnantajapuoli vastustaa esitystä, mutta valmistelua jatketaan, vaikka palkansaajat vastustaisivat esitystä.

Peiliin katsomisen paikka

Viime vuosina palkansaajajärjestöt ovat olleet voimakkaimmin vaatimassa yhteistä sopimista ja kolmikantaisen neuvotteluperinteen jatkamista. Sosiaaliturvan uudistamista pohtineen Sata-komitean työn kylkiäisenä syntyneessä sosiaalitupossa työmarkkinaosapuolet vielä löysivät toisensa ja sopivat työttömyys- ja eläketurvan uudistuksista.

Työllisyyden ja kestävän kasvun ohjelma punnerrettiin kasaan tänä vuonna. Yksimielinen 90 toimenpide-ehdotuksen lista saatiin synnytettyä, vaikka neuvotteluprosessin aikana työryhmien papereihin putkahteli virkamiesten esityksiä, joista ei ollut yhteisesti sovittu.

Sopimus- ja työrauhalainsäädännön uudistamisesta sopua ei sitten enää syntynytkään, vaan lopputuloksena oli kitkerää sananvaihtoa siitä, kuka mahalaskuun on suurin syyllinen.

Puheenjohtaja Lauri Lylyn mukaan ay-liikkeen on syytä arvioida omaa toimintakykyään.

– Meillä pitää olla valmius käsitellä myös meille vaikeita asioita ja rakentaa niistä konsensuspäätöksiä.

Kolmikantainen neuvottelujärjestelmä tuskastuttaa myös osaa ay-liikkeen toimijoista. Työryhmät sitovat runsaasti voimavaroja eivätkä tulokset aina vastaa niihin pantua energiaa.

Parhaimmillaan kolmikanta on tuonut sopimiseen pitkäjänteisyyttä, joka on kantanut yli poliittisten suhdanteiden. Tämä on ollut tärkeää erityisesti isoissa, kaikkia kansalaisia koskettavissa asioissa kuten sosiaaliturvan kehittämisessä ja eläketurvaan liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi vuonna 2005 voimaan tullut eläkeuudistus tuskin olisi syntynyt vain poliittisten päättäjien lihaksilla.

Poliitikoille kolmikanta on tarjonnut tavan ulkoistaa "ikävät" päätökset, joista äänestäjiltä ei heruisi kiitosta. Poliitikkojen kannalta olisikin kätevää, jos päätös kansalaisia suututtavasta eläkeiän nostamisesta tehtäisiin kolmikannassa.

Ulos pattitilanteesta

Palkansaajakeskusjärjestöjen puheenjohtajat ovat etsineet tietä ulos pattitilanteesta ehdottamalla työmarkkinajärjestöjen yhteisen neuvottelukunnan perustamista. Neuvottelukunta olisi paikka, jossa keskinäistä luottamusta ja yhteistä näkemystä työmarkkina-, talous- ja veropolitiikkaan voitaisiin rakentaa.

EK:lle yhteinen neuvottelupöytä ei kuitenkaan käy. Järjestön työmarkkinajohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen torppasi palkansaajapomojen esityksen välittömästi, kun se tuli julkisuuteen.

Jos kolmikantainen neuvottelumekanismi jatkaa rapautumistaan, asioita ratkotaan yhä pienemmissä pöydissä liitto- ja työpaikkatasolla. Tien päässä on hajanaisempi mutta todennäköisesti myös radikaalimpi ay-liike, mikä merkitsisi lakkojen, mielenosoitusten ja esimerkiksi erilaisten boikottien lisääntymistä.

SAK:n edusvalvontajohtaja Nikolas Elomaa on toiveikas. Hän ennustaa, että pahimmat pelot neuvottelujärjestelmän hajoamisesta eivät toteudu. Moni asia tulee kuitenkin muuttumaan tavalla, jota vielä on vaikea hahmottaa, Elomaa kirjoittaa syksyllä ilmestyneessä Yksin sovittu -kirjassa.

Elomaa visioi, että vuoteen 2020 mennessä SAK, STTK ja Akava perustavat yhteisen neuvottelujärjestön PNJ:n, jota työnantajapuolenkin on kuunneltava herkällä korvalla.

Pirjo Pajunen

Juttuun on haastateltu
SAK:sta erikoistutkija Tapio Bergholmia
eläke- ja työura-asioiden päällikkö Kaija Kallista
sosiaaliasioiden päällikkö Sinikka Näätsaarta

Lähteenä on käytetty
myös teosta Yksin sovittu.
Osapuolet, luottamus ja työmarkkinalogiikka.
Vastapaino 2010.