Tällaisiin pyyntöihin ay-lehtienkin
toimittajat törmäävät yhä useammin. Pyynnössä ei ole sinällään mitään
kummallista, sillä haastateltavalla on oikeus tarkistaa sanomansa ennen sen
julkaisemista. Pohdintaa aiheuttaa se, että tarkistuspyynnön tekevät entistä
hanakammin työntekijät ja luottamusmiehet, joiden omiin liittolehtiin juttua
työelämän arjesta ollaan tekemässä. Firman pomo harvemmin haluaa tarkistaa etukäteen
ay-lehteenkään tulevia lausuntojaan.
Lehtijutun etukäteistarkistuksessa haastateltava yleensä loiventaa ilmaisujaan tai
jopa pyyhkii pois arimmat ongelmat. Lopputulos voi jäädä kovin ohueksi, kun villakoiran
ydin puuttuu.
Huoli työpaikasta tekee varovaiseksi
Arkuus puhua työpaikan ongelmista julkisuudessa on ymmärrettävää siitä
näkökulmasta, että ihmiset yksinkertaisesti pelkäävät työpaikkansa puolesta. Oma
osuutensa voi olla silläkin, että1990-luvun loppupuoliskolla monista yrityksistä on
tullut pörssiyhtiöitä, mikä on muuttanut firmojen julkisuuskäytäntöä:
julkisuuskuvasta ollaan entistä tarkempia ja tarkkasanaisuus ulottuu paitsi
luottamushenkilöihin, myös lattiatasolle.
90-lukuun kuului myös ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden järkkyminen.
Työttömyys ja lisääntyneet pätkätyöt saavat varovaiseksi: ongelmista ja
turvattomuuden tunteistakin puhutaan mieluummin sitten, kun työpaikka on jo menetetty.
Turvattomuus näkyy jo sanomalehtien tilauksissakin: levikki-ihmisten mukaan
kestotilauksia on yhä vaikeampi kaupata, mutta pätkätarjoukset menevät vielä
kaupaksi.
Sananvapauden katsomossa
Tutkija Erkki Hujanen Jyväskylän yliopistosta on haastatellut
sanomalehtien ei-tilaajia, siis lehden tilaamisesta luopuneita suomalaisia. Lehtitilausten
luopumisen taustalla ovat ensisijaisesti taloudelliset syyt, mutta myös lehtien
arvostuksen heikkeneminen. Myös muut selvitykset osoittavat, että luottamus mediaan on
vähentynyt.
Hujasen tutkimuksessa ilmeni, että lehden tilaamisesta luopuneiden mielestä
maakuntien ykköslehdissä käsitellään erittäin vähän työhön ja työelämään
liittyviä juttuja ja jos käsitellään, niin sitten yrityksen johdon, talouden ja
työmarkkinapolitiikan makronäkökulmasta.
Koska näin ilmeisesti on, ay-lehtien rooli työelämän arjen esille nostajana nousee
entistä painokkaampaan arvoon. Arkiongelmien läpivalaiseminen puolestaan ei ole
mahdollista, ellei palkansaajan ääni kanna tehdassalista tai maisemakonttorista liiton
lehden sivuille.
Palkansaajien varovaisuus puhua julkisesti työelämän ongelmista saattaa johtaa
siihen, että niin sanotut tavalliset ihmiset jäävät sananvapauden katsomoon ja
luovuttavat äänivallan lausuntoautomaateille, yritysjohdolle ja talousvaikuttajille.
Tutkija Hujanen huomauttaa, että arkuus esiintyä kannanotoilla julkisuudessa liittyy
kenties vain "vakaviin asioihin", koska toisaalta suomalaiset osallistuvat
innokkaasti tietokilpailuihin, viihteellisiin ohjelmiin ja kontaktijuttuihin
viestintävälineissä. Viihteellistyvä journalismi on vaaratonta ja sen katsomossakin on
turvallista.
Syitä varoa sanojaan julkisuudessa voi hakea myös journalismista itsestään.
Ihmisillä lienee melko yleinen mielikuva siitä, että toimittajat vääristelevät ja
journalismi tekee kohteistaan naurunalaisia. Lehtikirjoituksissa ja radio- ja
tv-ohjelmissa on usein ilkeilevä sävy puhuttaessa esimerkiksi poliitikoista, mihin
poliitikot itsekään eivät ole täysin syyttömiä, mutta ilmiö voi ruokkia yleistä
epäluottamusta mediaa kohtaan.
Julkisuudella painoarvoa
Journalistit antaisivat mielellään makrotason selvityksissä, tutkimuksissa ja
barometreissä löytyville ongelmille ihmisen kasvot. Uupumuksen lisääntymistä kertovaa
tutkimusta halutaan "kuvittaa" uupuneella työntekijällä, vaikka itse
ongelmasta ei saadakaan enää varsinaisesti uutta tietoa. Esimerkkitapaus ikään kuin
vahvistaa, että tutkimus on totta ja osa arkea.
Tutkimukset kansalaisjournalismista kielivät, että ihmisillä on halua, tarvetta ja
kykyä saada arjen huolilleen julkisuutta. Kansalaisjournalismista väitöskirjan tehnyt Heikki
Heikkilä Tampereen yliopistosta sanoo kansalaisjournalismin näkökulmasta olevan
ongelmana pikemminkin se, että ihmisen arkea lähellä olevista asioista puhutaan
asiantuntijoiden äänellä ja kielellä.
Heikkilä on tehnyt tutkimuksia, joissa ryhmälle ihmisiä annettiin mahdollisuus ja
aikaa pohtia vaikeitakin asioita, jotka sitten purettiin lehtijutuksi. Ihmiset kokevat,
että arjen ongelmat vaativat julkisuutta, jotta ne saavat painoarvoa. Ryhmässä voi olla
helpompi peilata ja tarkentaa ajatuksiaan, yksilön kasvojen antaminen kiperille asioille
arveluttaa.
Leena Seretin