Tällaisiin pyyntöihin ay-lehtienkin toimittajat törmäävät yhä useammin. Pyynnössä ei ole sinällään mitään kummallista, sillä haastateltavalla on oikeus tarkistaa sanomansa ennen sen julkaisemista. Pohdintaa aiheuttaa se, että tarkistuspyynnön tekevät entistä hanakammin työntekijät ja luottamusmiehet, joiden omiin liittolehtiin juttua työelämän arjesta ollaan tekemässä. Firman pomo harvemmin haluaa tarkistaa etukäteen ay-lehteenkään tulevia lausuntojaan.

Lehtijutun etukäteistarkistuksessa haastateltava yleensä loiventaa ilmaisujaan tai jopa pyyhkii pois arimmat ongelmat. Lopputulos voi jäädä kovin ohueksi, kun villakoiran ydin puuttuu.

Huoli työpaikasta tekee varovaiseksi

Arkuus puhua työpaikan ongelmista julkisuudessa on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että ihmiset yksinkertaisesti pelkäävät työpaikkansa puolesta. Oma osuutensa voi olla silläkin, että1990-luvun loppupuoliskolla monista yrityksistä on tullut pörssiyhtiöitä, mikä on muuttanut firmojen julkisuuskäytäntöä: julkisuuskuvasta ollaan entistä tarkempia ja tarkkasanaisuus ulottuu paitsi luottamushenkilöihin, myös lattiatasolle.

90-lukuun kuului myös ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden järkkyminen. Työttömyys ja lisääntyneet pätkätyöt saavat varovaiseksi: ongelmista ja turvattomuuden tunteistakin puhutaan mieluummin sitten, kun työpaikka on jo menetetty. Turvattomuus näkyy jo sanomalehtien tilauksissakin: levikki-ihmisten mukaan kestotilauksia on yhä vaikeampi kaupata, mutta pätkätarjoukset menevät vielä kaupaksi.

Sananvapauden katsomossa

Tutkija Erkki Hujanen Jyväskylän yliopistosta on haastatellut sanomalehtien ei-tilaajia, siis lehden tilaamisesta luopuneita suomalaisia. Lehtitilausten luopumisen taustalla ovat ensisijaisesti taloudelliset syyt, mutta myös lehtien arvostuksen heikkeneminen. Myös muut selvitykset osoittavat, että luottamus mediaan on vähentynyt.

Hujasen tutkimuksessa ilmeni, että lehden tilaamisesta luopuneiden mielestä maakuntien ykköslehdissä käsitellään erittäin vähän työhön ja työelämään liittyviä juttuja ja jos käsitellään, niin sitten yrityksen johdon, talouden ja työmarkkinapolitiikan makronäkökulmasta.

Koska näin ilmeisesti on, ay-lehtien rooli työelämän arjen esille nostajana nousee entistä painokkaampaan arvoon. Arkiongelmien läpivalaiseminen puolestaan ei ole mahdollista, ellei palkansaajan ääni kanna tehdassalista tai maisemakonttorista liiton lehden sivuille.

Palkansaajien varovaisuus puhua julkisesti työelämän ongelmista saattaa johtaa siihen, että niin sanotut tavalliset ihmiset jäävät sananvapauden katsomoon ja luovuttavat äänivallan lausuntoautomaateille, yritysjohdolle ja talousvaikuttajille.

Tutkija Hujanen huomauttaa, että arkuus esiintyä kannanotoilla julkisuudessa liittyy kenties vain "vakaviin asioihin", koska toisaalta suomalaiset osallistuvat innokkaasti tietokilpailuihin, viihteellisiin ohjelmiin ja kontaktijuttuihin viestintävälineissä. Viihteellistyvä journalismi on vaaratonta ja sen katsomossakin on turvallista.

Syitä varoa sanojaan julkisuudessa voi hakea myös journalismista itsestään. Ihmisillä lienee melko yleinen mielikuva siitä, että toimittajat vääristelevät ja journalismi tekee kohteistaan naurunalaisia. Lehtikirjoituksissa ja radio- ja tv-ohjelmissa on usein ilkeilevä sävy puhuttaessa esimerkiksi poliitikoista, mihin poliitikot itsekään eivät ole täysin syyttömiä, mutta ilmiö voi ruokkia yleistä epäluottamusta mediaa kohtaan.

Julkisuudella painoarvoa

Journalistit antaisivat mielellään makrotason selvityksissä, tutkimuksissa ja barometreissä löytyville ongelmille ihmisen kasvot. Uupumuksen lisääntymistä kertovaa tutkimusta halutaan "kuvittaa" uupuneella työntekijällä, vaikka itse ongelmasta ei saadakaan enää varsinaisesti uutta tietoa. Esimerkkitapaus ikään kuin vahvistaa, että tutkimus on totta ja osa arkea.

Tutkimukset kansalaisjournalismista kielivät, että ihmisillä on halua, tarvetta ja kykyä saada arjen huolilleen julkisuutta. Kansalaisjournalismista väitöskirjan tehnyt Heikki Heikkilä Tampereen yliopistosta sanoo kansalaisjournalismin näkökulmasta olevan ongelmana pikemminkin se, että ihmisen arkea lähellä olevista asioista puhutaan asiantuntijoiden äänellä ja kielellä.

Heikkilä on tehnyt tutkimuksia, joissa ryhmälle ihmisiä annettiin mahdollisuus ja aikaa pohtia vaikeitakin asioita, jotka sitten purettiin lehtijutuksi. Ihmiset kokevat, että arjen ongelmat vaativat julkisuutta, jotta ne saavat painoarvoa. Ryhmässä voi olla helpompi peilata ja tarkentaa ajatuksiaan, yksilön kasvojen antaminen kiperille asioille arveluttaa.