Teema
Mieluummin orjatyö kuin työttömyys
 Valo lankeaa sisään
työtilan suurista ikkunoista. Kaikkialla on telineitä, joissa roikkuu valmiiksi
ommeltuja tai puolivalmiita vaatteita. Kangaspakkoja, kankaankaistaleita, lankarullia,
ompelukoneita, silityslautoja. Yhdeksän naista tiukasti keskittyneinä omiin töihinsä.  Ompelukone
surahtaa välillä huomiota herättämättä. Muutoin salissa on hämmästyttävän
hiljaista. Rauhan rikkoo vain lasikopissa istuvan ja puhelimessa liikeasioista
keskustelevan naisen ääni.
Nämä kymmenen naista on irtisanottu
entisistä työpaikoistaan Turun seudun eri tekstiilialan yrityksistä. Nyt he kaikki
toimivat yksityisyrittäjinä omilla toiminimillään, mutta työskentelevät yhdessä
osuuskuntaperiaatteella. Kun he aloittivat vuonna 1994, kukaan ei olisi sijoittanut
puupenniäkään heihin tai heidän yritykseensä.
– Entinen elinkeinoasiamies oli
sitä mieltä, että yritys oli tuhoon tuomittu, koska olemme kaikki akkoja. Meillä ei
ollut järkeä hankkia edes miespuolista johtajaa, Raija Alanko kertoo.
Mutta helpolla he eivät pääse.
Suurin ongelma on hintojen määrittely. Tason sanelevat toimeksiantajat. Sata prosenttia
tuotannosta on alihankintaa, ja ellei tarjottua työtä ota vastaan tarjottuun hintaan, se
menee jollekulle muulle. Todennäköisesti Viroon. Naisten työ on silkkaa ja puhdasta
orjatyötä, mutta he tekevät sitäkin mieluummin kuin ovat työttöminä. Yhdentoista
tai jopa kahdentoista tunnin työpäivät ovat tavallista arkea etenkin nyt kiireaikana.
Myös lauantait kuluvat naisilta työn merkeissä. Mutta tuntipalkka ennen veroja ei
juurikaan nouse kolmenkympin ylläpuolelle. Palkkahan on osuus yhteenliittymän
ylijäämästä. Sellaistakin sattuu, että tuntipalkka jää kahteen kymppiin.
Kaarina Heinonen ja Tuula-Maija
Rantasalmi ovatkin sitä mieltä, että työssä raskainta on se, ettei pysty
hankkimaan itselleen siedettävää palkkaa eikä kunnon lomaa. Mielellään sitä tekisi
paljonkin pitkiä päiviä, jos se olisi kannattavaa.
– Ei ole myöskään mitenkään
kiva tietää, ettei ole varaa sairastua tai joutua onnettomuuteen, koska sellainen
romauttaisi henkilökohtaisen talouden, naiset toteavat. Onhan tietysti olemassa
vakuutuksia, jotka kattavat yrityksen juoksevat kustannukset sellaisissa tapauksissa,
mutta ne ovat törkeän kalliita, Rantasalmi huokaisee. Pakollisiakin menoja on
riittämiin.
Alkuvaiheessa naiset olisivat
mielellään säilyttäneet vanhan ammattiliittonsa Tevan jäsenyyden, mutta se ei ollut
mahdollista. Nyt he voisivat liittyä, mutta sanovat, ettei jäsenyydestä olisi heille
enää mitään hyötyä.
Ennen osuuskuntansa perustamista naiset
kävivät yrittäjäkurssiin. Nyt kun tulokset ovat tiedossa, he toteavat, ettei kurssi
kovin paljon antanut. Suurin osa asioista on opittu yrityksen ja erehdyksen
menetelmällä.
– Verotus on ollut ongelma
vallankin alkuaikoina, kun ei yhtään tiennyt, millaisiksi ansiot muodostuisivat, sanoo
Kaarina Heinonen, jolle nimenomaan verotus on aiheuttanut ylimääräisiä hankaluuksia.
Naiset neuvovatkin kaikkia oman yrityksen perustamista harkitsevia selvittämään
huolellisesti kaikki verotukseen, eläkkeisiin ja vakuutuksiin liittyvät seikat.
– Ja rahaa pitää olla paljon,
jos oman yrityksen perustamista miettii, Raija Alanko korostaa.
Ruokalassa on vielä seitsemän naista,
kun kysymme kuinka moni ottaisi siltä istumalta vastaan työpaikkatarjouksen joltakin
yritykseltä. Kuusi kättä nousee ylös vauhdilla.
– Kun minä lähden, lähden
eläkkeelle, sanoo Terttu Alasalmi, jonka käsi pysyy ainoana alhaalla.
Carola Isaksson
Robert Seger, kuva
Palkkatyöläinen
3.4.2001 nro 3/01 |
