Etutaistelusta tultu elämyksiin

Välttämättömyyden politiikka on lyönyt itsensä läpi. Yhteisöllisyyden paradokseista Helsingin yliopistossa joulukuussa väitelleen Kalle Haatasen mukaan ihmiset on saatu uskomaan, että asiat vain kulkevat omaa vääjäämätöntä latuaan. Aika kannattaa käyttää valmistautumiseen ja sopeutumiseen, ei väistämättömän vastustamiseen.

Solidaarisuus ei käy kaupaksi. Jos työntekijät viihtyvät yksissä vielä työajan jälkeenkin, se tapahtuu virkistäviä elämyksiä tarjoavien harrastusten merkeissä. Rikkaudesta, köyhyydestä ja työn raskaudesta on tullut itse kunkin yksityisasia.

Aivan tarkkaan tämä ei näyttäisi pitävän paikkaansa. Esimerkiksi maailmankaupan esteitä raivaavien järjestöjen kokouskaupungit ovat viime aikoina peittyneet särkyneeseen ikkunalasiin, kiitos nuorten aktivistien.

Näissä uusissa liikkeissä ei Haatasen mukaan ole kuitenkaan kysymys perinteisestä yleisiin ja yhteisiin parannuksiin pyrkivästä aatteellisuudesta vaan jostakin, jota tutkija kutsuu elämäntapavasemmistolaisuudeksi. Mieltään osoittavia aktivistinuoria ei motivoi maailman vaan oman elämän parantaminen.

Elämyksiä etsimässä

Haatasen mukaan uusia liikkeitä on erittäin vaikea kanavoida vanhojen organisaatioiden, kuten ay-järjestöjen piristysruiskeeksi. Ero perinteisiin, banderollien alla ja poliisin säestyksellä tapahtuneisiin solidaarisuuden ilmauksiin saattaa vaikuttaa päällisin puolin pieneltä, mutta pinnan alta löytyy jotain aivan muuta.

Siinä missä menneiden vuosikymmenten lakkolaiset ja mielenosoittajat tunsivat harteillaan menneiden voittojen, tappioiden ja uhrien velvoitteet ja halusivat kantaa oman kortensa edistyksen suureen kekoon, nykyradikaalit eivät tunne yhteyttä historiaan.

Siitä, mitä ollaan hakemassa, halutaan heti merkit omaan elämään. Miltä asiat muiden ihmisten kannalta näyttävät tai miten ne heille muuttuvat, ei ole tärkeää. Yleistä sanomaa ei ole, eikä yleistä hyväksyntää haeta. Elämänpolitiikka on koko politiikka.

Zygmunt Baumanin mukaan tälle ajalle tyypillistä järjestäytymistä leimaa episodimaisuus, historiattomuus ja tulevaisuudettomuus. Erilaiset toimintaryhmät eivät enää synny tarpeesta kehittää yhteiskuntaa vaan tarpeesta lisätä tarjolla olevien elämysten valikoimaa.

Vimmaista sitoutumista

Solidaarisuus ay-liikkeen sanalle antamassa merkityksessä ei sovi tähän kuvioon lainkaan, kaipaahan se taustalleen jossakin määrin yhtenäisen käsityksen "systeemistä", oikeudenmukaisuudesta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Sen minkä jälkimoderni toimintaryhmä menettää toimintansa rationaalisuudessa, vakiintuneisuudessa ja jatkuvuudessa, se voittaa takaisin jäsentensä vimmaisessa halussa sitoutua yhteisöön. Olennaista on, että uudet yhteisöt — tai kotipaikat, kuten Bauman niitä kutsuu — ovat täysin kuvitteellisia. Niitä pitää koossa ainoastaan jäsenten fanaattinen usko niiden olemassaoloon.

Tällaiset ryhmät eivät ammenna identiteettiään arjen epäoikeudenmukaisuuksista tai yleensäkään itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta, vaan kiihkeästä uskosta omaan tärkeyteensä. Olemassaolo on näille yhteisölle Baumanin mukaan yhtä kuin näkyvillä oleminen. Jos jäsenet kyllästyvät ja vetävät kannatuksensa, jäljelle ei jää mitään — ei esim. osittain ratkaistuja tai ratkaisemattomia ongelmia, joiden työstämistä jälkeen tulevat aktivistit voisivat jatkaa.

Paluu paikalliseen

Turun yliopistossa historian yliassistenttina työskentelevä Kari Teräs ei näe uusia liikkeitä ja ay-liikettä toisiaan ehdottomasti pois sulkevina toimintamuotoina. Teräs tarkastelee helmikuisessa väitöskirjassaan suomalaisen työelämän suhteiden modernisoitumista 1880—1920.

Ammattiliittojen pitäisi Teräksen mielestä kurkotella radikaaleilla "elämänpolitiikoillaan" huomiota herättäneiden aktivistiryhmien suuntaan — eikä vain siksi, että kontaktin säilyminen nuoriin on ay-liikkeen elinehto, vaan myös siksi, että työtä sääntelevien sopimusten kasvava joustavuus ja paikallistuminen lisäävät joka tapauksessa yksilöllisten elämänstrategioiden painoarvoa ay-politiikassa.

Jos vanhus haluaa tosissaan ymmärtää, mitä nuori yrittää edesottamuksillaan sanoa, hänen on paras katsoa omaan nuoruuteensa, ja tuon katseen on oltava rehellinen. Silmäys ammattiyhdistysten villiin nuoruuteen paljastaa, etteivät ne 1900-luvun alussa poikenneet toimintatavoiltaan paljonkaan nykyisistä jälkiteollisista liikkeistä.

Vuosisadan alun ammattiyhdistykset eivät olleet vakaita ja selkeälinjaisia vaan pikemminkin verkostomaisia. Työelämän reformit eivät syntyneet hyvässä järjestyksessä ylhäältä alapäin vaan niihin tuotettiin työelämän monenkirjavissa käytännöissä. Toiminnan foorumina ei ollut koko maa vaan erilaisia paikallisia ryhmittymiä ilmaantui haihtuakseen tuota pikaa olemattomiin.

Tehtiin arjen politiikkaa tilanteessa, jossa historia ei tarjonnut suuntaviitoja tulevaisuuteen. Sitä samaa tekevät eläinaktivistit tänään.

Onko elämyksistä liikkeeksi?

Työelämän modernisoituminen oli Teräksen mukaan ristiriitainen, eriaikainen ja useita vaihtoehtoja sisältänyt prosessi. Käsitys työväen pyrkimysten selkeydestä ja toiminnan määrätietoisuudesta ei johdu sata vuotta sitten vallinneesta todellisuudesta vaan meistä, jotka tulkitsemme ay-liikkeen historiaa kehityksen tämänhetkisestä lopputuloksesta lähtien.

Ay-liikkeen voimana Teräs pitää sitä, että se onnistunut sijoittamaan yksittäiset pyrkimykset laajempiin yhteyksiin. Toisaalta liike on keskittyessään tukahduttanut paikallisia pyrkimyksiä. Ydinkysymykseksi jää, ovatko nykyiset elämyshakuiset liikkeet kytkettävissä johonkin ay-liikkeen hyväksymään "laajempaan yhteyteen".

Yksi selkeä ero nuoren ay-liikkeen ja jälkiteollisen aktivismin välillä kuitenkin on. Ero ei Teräksen mukaan koske toiminnan muotoja vaan perusmotiivia.

Sata vuotta sitten tehtaan portista sisään astelleen nuoren ei tarvinnut miettiä alkaisiko vapauttaa tarhakettuja, ryhtyisikö militantiksi feministiksi vai liittyisikö asunnonvaltaajiin. Maailma teki valinnan hänen puolestaan. Sata vuotta sitten taisteltiin toimeentulosta.